Tämä varjo muuten pian hävisikin, kun ajattelin, että tuo rakas olento kuitenkin nyt kuuluu minulle, että hän on henkinen, uskollinen vaimoni. Olisin antanut mitä tahansa, jos suoraan kysymykseeni: "Oletko sinä omani?" olisin saanut hänen myöntävän vastauksensa. Ja minä olisin tahtonut kysyä sitä sata kertaa päivässä enkä koskaan olisi saanut vastauksia tarpeekseni, mutta tällä hetkellä en uskaltanut peloittaa häntä. Minä, joka yleensä ymmärrän kaikki, en tahtonut saada päähäni, kuinka vaikea naisen — ja varsinkin sellaisen naisen kuin Anielka — on lausua muutamia sanoja, vaikka niiden sisällys on aivan tuttu ja tunnustettu. Olihan itse asiassa kaikki mitä hän puhui, vakuuttanut minulle, että hän rakastaa minua, olihan hän suostunut antamaan sielunsa minulle — mitä minä muuta saatoinkaan toivoa?
Käytyämme Schreckbrückellä palasimme kotiin. Matkalla puhelimme uudesta asemastamme samalla tavalla kuin ihmiset tutustuvat uuteen huoneustoon ja koettavat kotiutua siinä. Se vaati jonkun verran ponnistelua, vapautemme sai tyytyä erinäisiin rajoituksiin. Mutta sekin tuotti minulle iloa, sillä minä kuvittelin, että tällaiselta mahtaa tuntua ensimäisinä aikoina häiden jälkeen, kun vastanaineet tuntevat olevansa ikiajoiksi sidotut toisiinsa, mutta vielä ovat molemmin puolin tottumattomat. Puhuin hänen kanssaan paljon, meistä molemmista. Koetin tuoda esiin suhteemme koko pyhyyden ja puhtauden ja valaa häneen luottamusta ja rauhaa. Hän kuuntelikin minua onnellisena ja valoisana, tuontuostakin luoden minuun ihanan katseensa. Luonnossa vallitsi sama rauha kuin meidän sieluissamme. Aurinko oli jo laskenut. Iltarusko peitti alpit, ja niiden purppura heijastui hänen kasvoillaan.
Tarjosin hänelle käsivarteni, hän otti sen ja me astelimme rinnan.
Äkkiä huomasin hänen kulkevan ikäänkuin peläten jotakin ja kalpenevan kuin vaate. Sitä ei kestänyt kuin hetken, mutta hänen pelästyksensä oli niin ilmeinen, että minäkin suuresti säikähdin ja rupesin kyselemään mikä häntä vaivasi.
Aluksi ei hän tahtonut sanoa mitään, mutta kun minä panin hänet oikein kovalle, tunnusti hän, että onneton kretiini oli tullut hänen mieleensä. Hän pelkäsi, että tämä uudestaan äkkiarvaamatta astuisi esiin.
— En itsekään tiedä miksi, selitti hän, — mutta hän teki minuun kauhean vaikutuksen, ja minua hävettää tunnustaa, että hermoni ovat niin uppiniskaiset. En saa häntä mielestäni enkä millään tahtoisi nähdä häntä uudestaan.
Rauhoitin häntä ja vakuutin, että hän minun suojassani on turvassa. Jonkun aikaa hän vaistomaisesti vielä levottomana katseli tiepuoleen, mutta pian keskustelumme haihdutti vastenmielisen vaikutuksen. Oli jo pimeä, kun pääsimme putousten kohdalle, mutta ilta oli harvinaisen lämmin. Torille Straubingerin hotellin edustalle oli kokoontunut paljon kansaa kuulemaan kiertäviä harpunsoittajia. En tiedä kuinka laakso tänään lieneekin niin muistuttanut Italiaa. Tuli mieleeni miten joskus Roomassa, kun illoin olin astellut Pinciolla, olin ajatellut Anielkaa ja kuvitellut kuinka onnellinen olisin, jos hän olisi rinnallani. Tuossa lepäsi nyt hänen kätensä käsivarrellani, ja vielä likempänä minua oli hänen sielunsa.
Saavuimme kotiin mitä suloisimmassa rauhassa ja sovussa.
Elokuun 10 p:nä.
Olen tänään koko päivän miettinyt sanoja, jotka Anielka kävelymatkallamme lausui minulle. Varsinkin hänen huudahduksensa: "sinä et tiedä kuinka onneton minä olen!" piti mieltäni ikäänkuin kahleissa. Miten paljon hätää ja tuskaa tuohon lauseeseen sisältyikään — mikä välitön tunnustus, ettei hän rakasta eikä voi rakastaa miestään ja että hänen sydämensä vastoin kaikkea tahdon ponnistelua kuuluu minulle! Jos olen arvannut oikein, niin hän todella on ollut yhtä onneton kuin minä. "Ollut", sanon, sillä hän ei enään ole. Nyt hän voi sanoa: "Pidän valani ja pysyn kunniallisena — loput jätän Jumalan käsiin."