Ei! En tiedä ketään, joka olisi vähemmin laskeva kuin hän. Sitä siis ei voi edellyttää. Mutta minä en myöskään pääse eräänlaisesta mystillisestä ajatuksesta: siitä, että joku toinen olisi tehnyt laskut hänen sijastaan.
Kaikki tuntuu niin kummalliselta. Kumma on, että minä olen alistunut elämään joidenkin rajojen sisäpuolella, että minä itse olen keksinyt tuollaisen suhteen, joka luonteelleni, koko katsantokannalleni, hartaimmille haluilleni on tuiki vieras. Jos joku olisi sanonut minulle, ennenkuin tutustuin Anielkaan, että minä tulen antautumaan tuollaiseen suhteeseen, niin olisin pitänyt häntä hulluna ja jonkun kuukauden ajan makeasti naureskellut sekä mokomaa profeettaa että itseäni. Minä — platonisessa suhteessa! Vielä nytkin joskus tekee mieleni nauraa ja ivata.
Tunnen kuitenkin, että hätä on johtanut minut tähän.
Elokuun 23 p:nä.
Huomenna lähdemme. Taivas kirkastuu, ja tuuli on kääntynyt itään, mikä ennustaa poutaa. Sumu on kokoontunut pitkiksi valkoisiksi valleiksi ja asettunut vuorten ympärille, siinä hiljalleen madellakseen niinkuin mikäkin ääretön merikäärme. Olimme Anielkan kanssa kävelemässä Kaiserwegillä. Päätäni oli aamusta alkaen vaivannut ajatus: miten kävisi, jos suhde, jossa me elämme, lakkaisi tyydyttämästä Anielkaa itseään? Minulla ei ole oikeutta astua rajan yli, enkä minä uskaltaisikaan, mutta jos hän itse haluaisi sen tehdä? Synnynnäinen ujous ja arkuus olisivat joka tapauksessa tiellä, ja entä jos hän lisäksi päättelisi, että sopimuksemme sitoo häntä yhtä hyvin kuin minua — emmekä me niinmuodoin ikinä ymmärtäisi toisiamme — ja kärsisimme turhanpäiten?
Tarkemmin ajateltuani asiaa olen kuitenkin huomannut, että se pelko on turha. Hän, jonka mielestä tämäkin platoninen suhde tuntuu liian väljältä, joka tieten tai tietämättään yhtämittaa vetää sitä kireämmälle, hän joka ei näidenkään rajojen sisäpuolella suo minulle mitä minulle kuuluu — hänkö omasta alotteestaan ja vapaaehtoisesti tunnustaisi minulle suurempia oikeuksia!?
Mutta ihmismieli tulee vielä helvetissäkin elämään toivossa. Kaiken varalta olen päättänyt sanoa Anielkalle, että sopimus sitoo ainoastaan minua — ja muuten riippuu kaikki hänen hyvyydestään.
Paljon muitakin asioita minun piti sanoa hänelle, ennen kaikkea, että minulle tehdään vääryyttä, että sieluni vihdoinkin ja ehdottomasti haluaa kuulla hänen suustaan sanan: "rakastan" eikä yhden kerran, vaan usein, joka päivä; että vain siitä saatan elää ja vain sen kautta pysyä pystyssä. Mutta Anielka oli sinä aamuna niin iloinen, niin vapaa ja sydämellinen minulle, etten minä saattanut hämmentää hänen valoisuuttaan. Vielä eilen oli minun mahdoton käsittää, kuinka tämä niin pohjaa myöten yksinkertainen olento voittaa minut ja ottaa valta-aseman niilläkin kilpakentillä, joilla minun kaiken inhimillisen järjen nimessä pitäisi voittaa. Tänään on asia minulle selvempi — ja hypoteesini on valmiina kaikessa surullisuudessaan: minä rakastan häntä enemmän kuin hän minua — siinä se.
Olen joskus tuntenut miehen, jonka vaalilauseena oli: "Vähät minusta." Ei olisi ensinkään kummallista, jos minä nykyoloissa alkaisin toistella sitä. Sillä jos välistä tekee mieleni heittää luotani jotakin, joka polttaa huuliani kuin tulinen hiili, mutta huomaan, että se voisi tukahuttaa hänen iloansa, hänen hymyänsä, viedä hänen hyvän tuulensa — niin vaikenen. Kuinka monta kertaa onkaan käynyt niin.
Se asia, että minä rakastan häntä enemmän kuin hän minua, on johtunut mieleeni jo satoja kertoja. Mutta ajattelen siinä suhteessa joka päivä eri tavalla, antaudun kaikkinaisten kuvittelujen valtaan, kumoan omat johtopäätökseni ja katselen, kuten sanottu, joka päivä joka asiaa toisin silmin. Joskus minusta tuntuu, ettei hän paljonkaan rakasta minua ja ettei hän yleensä kykene rakastamaan; toisinaan taas en yksin ajattele, vaan tunnenkin, että hän on syvimpiä ja tuntevimpia sydämiä, mitä maailmassa olen tavannut. Ja minä löydän aina syitä puolelle ja toiselle. Sanon itselleni: jos hänen rakkautensa kasvaisi esimerkiksi kolme, neljä, jopa kymmenen kertaa suuremmaksi, niin eikö silloin vihdoinkin koittaisi hetki, jolloin se on voimakkaampi kuin hänen vastarintansa? Koittaisi! Onko tässä siis vihdoinkin kysymys ainoastaan tunteen määrästä? Ei! Sillä jos hänen tunteensa olisi pieni tai jollei sitä ensinkään olisi, niin ei hän olisi käynyt läpi sellaisia kärsimyksiä, en olisi häntä nähnyt yhtä onnettomana kuin minä itse olen ollut. Kaikkeen järkeilyyn on minulla vain yksi vastaus: olen nähnyt omin silmin!