— Etkö sinä arvaa, että hiuksesi tahdon itselleni, että tämä suortuva tulee olemaan minulle kallein kaikesta mitä omistan?
Anielka ei vastannut, painoi ainoastaan maahan silmänsä ja punastui kuin tyttönen, joka kuulee ensi kertaa rakkaudentunnustuksen. Hän oli sen arvannut. Ajattelin, että mielelläni antaisin elämäni, jos kerran saisin huulillani koskettaa hänen huuliaan. Rakkauteni kasvaa ajoittain niin voimakkaaksi, että tekee kipeää.
Nyt minä siis omistan pienen osan hänen ruumiillistakin olentoaan. Olen hankkinut sen itselleni viekkaudella. Minä, elämän vihollinen ja skeptikko, minä joka joka hetki tarkkaan ja erittelen itseäni — minä huomaan käyttäytyväni tavalla, joka sopisi Goethen Siebelille.
Mutta, puolustan itseäni, pahimmassa tapauksessa olen sentimentaalinen ja naurettava. Kuka kuitenkaan tietää, eikö tuo toinen ihminen minussa, tuo järkevä, joka tarkkaa ja arvostelee kaikkea, olekin sata kertaa tyhmempi, naurettavampi ja kurjempi. Joka erittelee asioita, nyppii ikäänkuin lehtiä kukkasesta. Erittely tärvelee tavallisesti elämän kauneuden ja samalla onnen, koska onni on ainoa, jolla on jotakin tarkoitusta.
Elokuun 22 p:nä.
Celina rouvan parannuskauden päätyttyä odotimme koko viikon, että kuumuus tasangoilla edes hiukan lauhtuisi, mutta saimme sensijaan hirveät sateet. Nyt odotamme vain kaunista päivää, jotta pääsisimme lähtemään Wieniin. Täällä on kolme päivää vallinnut egyptiläinen pimeys. Pilvet, joita jo viikko sitte alkoi kokoontua vuorenhuipuille, ovat sataneet sekä lunta että vettä, hävinneet korkeuksista, laskeutuneet Gasteinin kohdalle ja täyttäneet koko laakson painollaan. Elämme sellaisessa sumussa, ettei tahdo Straubingerilta löytää meidän huvilallemme. Talot, puut, vuoret ja putoukset, kaikki on sumun peitossa. Ääriviivat ovat hävinneet ja kadonneet valkeaan, märkään sumuun, joka painaa sekä esineitä että mieliä. Kello kahdesta asti päivällä olemme polttaneet lamppua. Naiset panevat kokoon viimeisiä tavaroitaan. Olisimme jo, sumusta huolimatta, lähteneet matkaan, jolleivät vuoripurot olisi hävittäneet tietä jonkun matkan päässä Hofgasteinista. Celina rouva potee taasen päänkipuaan. Täti on saanut kirjeen vanhalta Chwastowskilta, joka kertoo elonkorjuusta. Kirjeen johdosta on täti suurimman osan päivää mitannut ruokasalin lattiaa pitkin askelin, keskustellut Chwastowskin kanssa ja haukkunut häntä. Anielka näytti tänä aamuna hyvin huonolta. Hän kertoi iltayöstä nähneensä unta kretiinistä, jonka kohtasimme Schreckbrücke-retkellämme. Herättyään ei hän enään voinut nukkua, vaan vietti koko loppuyön hermostuneen kauhun vallassa. Kummallista kuinka voimakkaan vaikutuksen kretiini raukka on häneen tehnyt. Koetin iloisella puheella johtaa hänen ajatuksensa toisaalle ja onnistuinkin osaksi. Yleensä Anielka jälkeen sopimuksen, jonka teimme Schreckbrückellä, on tuntunut iloisemmalta, tyynemmältä ja onnellisemmalta.
Minä puolestani en uskalla edes hiiskahtaa, vaikka usein johtuu mieleeni, että ominaisinta meidän suhteellemme on sen olemattomuus. Sopimusta tehdessäni tiesin tarkalleen mitä tahdoin ja mihin muotoihin tunteemme tulisivat pukeutumaan. Mutta nyt hajoavat kaikki muodot hajoamistaan ja sumu peittää ne paksuun vaippaan, kuten se tällä hetkellä peittää Gasteinin. En pääse siitä tunteesta, ettei Anielka anna minulle mitä minulle tulee, mutta en uskalla puhua hänelle siitä. Epäröin sentähden, että taistelu aina vie voimia ja varsinkin, kun on kysymys rakastetusta. Minähän olen taistellut jo puoli vuotta, ilman että olen voittanut mitään, minähän olen kuluttanut voimani siihen määrään, että nyt tyydyn mihin rauhaan tahansa, kunhan vain pääsen hedelmättömästä ponnistelusta.
Ehkäpä sentään muistakin syistä. Vaikkei tämä asiantila vastaakaan odotustani, niin näen kuitenkin, että se saattaa Anielkan likemmä minua. Rakkauteni on nyt hänen silmissään jalompi, hän antaa minulle nyt ainakin enemmän arvoa — jollen uskallakaan sanoa, että hän rakastaisi minua enemmän. Vaikka minulta puuttuu kaikki ulkonaiset todistukset, tunnen, että niin on, ja minä saan voimia, kun sanon itselleni: kestä, kestä, näethän että hänen tunteensa kasvamistaan kasvaa; ehkäpä vielä koittaa aika, jolloin se käy hänelle ylivoimaiseksi.
Ihmiset yleensä ja varsinkin naiset luulevat, että platoninen rakkaus on erityinen laji rakkautta, tavattoman harvinainen ja tavattoman jalo. Se on suorastaan käsitteiden sekaannusta. Platoninen suhde voi olla mahdollinen, mutta puhua platonisesta rakkaudesta on samallaista lorua kuin puhua esimerkiksi auringosta, joka ei loista. Kohdistuuhan ihmisen rakkaus, kun hän ikävöiden muistelee kuolleitakin, sekä heidän sieluunsa että heidän maalliseen ulkomuotoonsa. Elävien kesken sanotaan sellaista suhdetta resignatsioniksi. Minä en tahtonut valehdella, kun sanoin Anielkalle: "Minä tulen rakastamaan sinua, ikäänkuin jo olisit kuollut." Mutta resignatsioni ei mitenkään tee tyhjäksi toivoa. Huolimatta kaikista kysymyksistä, huolimatta siitä, että kaikki toivo on osoittautunut turhaksi, on sydämeni pohjalla aina ollut ja tulee aina olemaan se toivo, että nykyinen suhteemme on vain väliaikainen pysähdys majatalossa rakkautemme matkan varrella. Minä saatan sata kertaa toistaa itselleni: harhaluulo! harhaluulo! mutta toivoa en voi tappaa, niin kauvan kuin minussa elää halajaminen. Ne kaksi ovat eroittamattomat. Suostuin tähän suhteeseen siitä syystä, ettei minulla ollut muuta neuvoa, siitä syystä, että tahdoin saada mieluummin jotakin kuin ei mitään, mutta kaikesta vilpittömyydestäni huolimatta on pelini ollut valtioviisautta, jonka päämääränä on ollut täydellinen onni eikä puolinainen.
Yksi asia minua kiusaa, vaivaa ja ihmetyttää — minä suorastaan en käsitä sitä. Se on se, että minä tälläkin kilpakentällä olen joutunut tappiolle. Voittoni ovat jääneet kauvas menneisyyden sumuun, ne tuntuvat nyt vain petollisilta harhakuvilta. Ja itse asiassa minä tällä hetkellä, huolimatta kaikesta taitavuudestani, elämänkokemuksestani, tuntemuksestani ja valtioviisaudestani tunteen alalla olen joutunut kokonaan tappiolle. Ja voittajani on minua epäilemättä paljon yksinkertaisempi olento, olento, joka ei suinkaan tunne elämää eikä osaa tunkeutua tulevaisuuteen eikä paljastaa mitä joka askeleen taakse on kätketty. Minä olen kun olenkin voitettu — siitä ei pääse mihinkään! Sillä mitä on nykyinen suhteemme? Hellien sukulaisten suhde eikä mitään muuta — siis se, mitä hän tahtoi, mutta en millään muotoa minä. Ennen ajelehdin myrskyn mukana ja jouduin alituisesti haaksirikkoon, mutta ainakin ohjasin itse purttani. Nyt ohjaa Anielka — ja kulkuni on hiljaisempaa ja tasaisempaa, mutta tunnen, että menen sinne, minne en tahdo. Nyt ymmärrän miksi hän, heti kun rupesin puhumaan hänelle Danten rakkaudesta Beatriceen, ojensi minulle molemmat kätensä. Johdattaakseen minua! Onkohan hän itse asiassa tehnyt laskunsa taitavammin ja syvemmällä tuntemuksella kuin minä?