En lähde! — en voi enkä tahdo.
Jään paikoilleni — ja koska tunteeni on mieletön, tulen menettelemään mielettömästi. Järjestelmällistä, laskettua, kauvas tähtäävää menettelyä on jo ollut tarpeeksi. Jääköön kaikki sattuman varaan. Entinen tie ei johda minnekään.
Kesäkuun 9 p:nä.
Hän on vieläkin onnettomampi kuin minä. Tämänpäiväiset näkemäni vakuuttavat minulle, että hänessäkin käy taistelu, johon hänen täytyy ammentaa voimat ainoastaan itsestään. Ajatukseni ovat niin sekaisin, etten pääse rauhoittumaan.
Herra Zawilowski kävi tänään tyttärineen Ploszowissa, ja heidän lähdettyään alkoi täti niin kouraantuntuvalla tavalla ylistää Helena neidin erinomaisia ominaisuuksia, että minä äkkiä vimmastuin. Olin väsyksissä, yöni oli kulunut unettomana, hermoni olivat kiihdyksissä, ja äkillisen suuttumuksen vallassa puhkesin puhumaan:
— Hyvä! Jos ensi sijassa on kysymys avioliitostani eikä onnestani, niin kosin huomispäivänä neiti Zawilowskia, sillä minullekin alkaa kaikki jo olla yhdentekevää!
Olihan selvää, että puhuin vihan väessä enkä tarkoittanut totta ja etten missään tapauksessa olisi pannut uhkaustani täytäntöön. Anielka kävi kuitenkin äkkiä valkoiseksi kuin paperi. Hän nousi ilman mitään järkevää syytä, rupesi kiertämään uudinten nuoraa, ja hänen kätensä vapisivat kuin kuumeessa. Onneksi tätikään ei kai eläissään ollut joutunut niin hämilleen kuin nyt, joten ei hän huomannut mitään. Jotakin hän sanoi minulle, en tiedä mitä, sillä tällä hetkellä en tietänyt mistään muusta kuin Anielkasta. Tosin minä jo miettimisen tietä olin päässyt siihen johtopäätökseen, etten ole hänelle yhdentekevä, mutta toista oli kuitenkin omin silmin saada siitä todistus. En ikinä tule unohtamaan hänen kalpeuttaan ja vapisevia käsiään. Saatoin olla asiastani varma, sillä vaikka osa vaikutuksesta olisikin ollut luettava odottamattoman purkaukseni ansioksi, niin todistusta silti oli jäämäänkin. Äkkinäistä naimailmoitusta, ei edes tiedonantoa välinpitämättömän henkilön kuolemasta, oteta vastaan kalpenemalla.
Pari päivää sitte ajattelin: mitä hyötyä minulla on siitä, että hän rakastaa minua, jos tunne ainiaaksi jää hänen salaisuudekseen? Ja kuitenkin: kun nyt omin silmin näin, että niin on, heräsi toivoni äkkiä kuolleista, ja epäilykset menivät menojaan; minussa heräsi taasen usko voittoon, varmuus siitä, että tulee aika, jolloin hänen tunteensa kasvaa häntä itseään väkevämmäksi ja jolloin minä suljen hänet syliini ja otan omakseni.
Samassa kyllä sain kokea, että erehdyn. Täti sanoi vielä jotakin ja läksi sitte pois, luultavasti varistaakseen jossakin nurkassa silmästään mielipahan kyyneleen. Minä astuin nopeasti Anielkan luo ja sanoin:
— Anielka kulta, vaikka minulle tarjottaisiin kaikki maailman aarteet, niin en menisi naimisiin neiti Zawilowskin kanssa. Mutta eikö minulla nyt ole huolta tarpeeksi, koskei minua vielä siltäkään taholta jätetä rauhaan. Tiedäthän sinä paremmin kuin kukaan, etten koskaan mene naimisiin.