— Päinvastoin… olisin hyvin iloissani, jos menisit, lausui hän vaivoin.
— Se ei ole totta! Näinhän minä miten sinä kalpenit — näinhän!
— Salli minun lähteä…
— Oma Anielkani, sinä rakastat minua! Älä petä itseäsi ja minua: sinä rakastat minua!
Hänen huulensa kävivät taasen valkeiksi.
— En, vastasi hän nopeasti, — mutta minä pelkään, että pian alan vihata sinua.
Ja hän kiiruhti äitinsä luo. Minä ymmärrän, että naisesta, joka taistelee rakkauttansa vastaan, monasti täytyy näyttää siltä kuin katkeran, kielletyn rakkauden olisi pakko pukeutua vihan muotoon. Ja kuitenkin Anielka sanoillaan sammutti iloni, niinkuin kynttilä puhalletaan sammuksiin. Elämässä on paljon itsessään varsin luonnollisia asioita, joita hermot ja inhimilliset voimat suorastaan eivät siedä. Muuan totuus, johon en ole kiinnittänyt huomiota, enempää kuin sitä yleensäkään tehdään, on tämä: "rakkaus toisen vaimoon on häpeällisessä muodossaan jotakin hyvin alhaista, mutta vakavassa muodossaan suuri onnettomuus — sitä suurempi, jota enemmän arvoinen nainen on". Minussa herää katkera uteliaisuus näkemään mitä tapahtuisi, jos sanoisin Anielkalle: "joko sinä nyt kiedot kätesi kaulaani ja tunnustat, että rakastat minua, tai minä ammun kuulan otsaani tässä silmiesi edessä!" Minä tiedän, että se olisi katalaa ja etten ikinä ryhtyisi hankkimaan voittoa sellaisilla väkivaltaisilla keinoilla… Mutta silti en saata olla tekemättä kysymystä: miten kävisi siinä tapauksessa? Luultavasti Anielka menehtyisi suruun — ja ehkäpä häpeäänkin — mutta hän ei ikinä alistuisi. Kun tätä ajattelen, sekä kiroan että ihailen häntä, vihaan ja rakastan entistä enemmän. Paras on suoraan tunnustaa, että suuri onnettomuus on kohdannut minua. Paha vain, etten näe mitään pelastusta, sillä minulla ei ole voimia päästä irti sen otteesta. Intohimoon, jonka tuo nainen aina on herättänyt minussa ylimmilleen, on jo yhdistynyt jotakin koiran kiintymyksestä. Ajatukseni ja katseeni kiertävät häntä lakkaamatta, en saa silmiäni irti hänen silmistään, hiuksistaan, huulistaan, olkapäistään — ja samalla kun tunnen, että hän on intohimoisen ikävöimiseni korkein määrä, samalla tunnen, että hän on minulle kallein olento maan päällä. Ei yksikään nainen ole vanginnut minua niin kokonaan ja ehdottomasti. Ajoittain tuntuu hänen vaikutuksensa minuun suorastaan käsittämättömältä, silloin tällöin koetan tehdä sitä itselleni selväksi — ja teen sen tavallisesti itselleni epäedullisella tavalla.
Olen kun olenkin elänyt nopeasti, ja päiväni kallistuu jo ehtoopuolelleen. Tie vie nyt laaksoa kohti, josta puhaltaa vastaan vilu ja pimeys. Tunnen kuitenkin, että tämä ainoa olento voisi antaa minulle takaisin nuoruuteni, voisi antaa minulle kukkeutta ja halua elämään. Jos hän minulta menee, menee samalla elämä, ja jälelle jää vain oleileminen, synkkänä kuin kuoleman esimaku. Sentähden minä rakastankin Anielkaa itsesäilytysvaistoni koko voimalla, en yksin sielullani ja mielelläni, vaan sentähden, että hän pelastaa minut häviöstä.
Anielka ei sitä tiedä, mutta minä arvelen, että hän syvästi säälii minua, koska minäkin, joka kohtelen häntä armottomasti, antaisin henkeni helpoittaakseni hänen kärsimyksiään. Ja kuinka en myöntäisi, että rakkaus toisen vaimoon on onnettomuus? Johtaahan se ihmisen esimerkiksi siihen, että hänen täytyy kiusata olentoa, jolle hän tahtoisi ostaa rauhan henkensä kaupalla! Ja samallaisia ongelmoja joka askeleella! Me olemme kun olemmekin molemmat hyvin onnettomat. Mutta onhan sinulla, Anielkani, toki jokin tukikohta elämässä, koska sinulla on opinkappaleesi — minä totisesti olen kuin pursi vailla airoja ja peräsintä.
Enkä ole oikein tervekään. Nukun huonosti tai en nuku ensinkään, eikä voi olla toisin. Tahtoisin sairastua, mutta oikein vakavasti; maata jonkin kuukauden tiedottomana, muistamatta mitään, levätä oikein kunnollisesti. Viettäisin silloin todella lomaa. Chwastowski tarkasti minua eilen ja teki johtopäätöksiään; hän sanoi, että hermostoni kerta kaikkiaan on kulutettu loppuun, mutta että olen perinyt aika suuren määrän lihasvoimaa. Luultavasti hän on oikeassa; muussa tapauksessa tietenkään en olisi jaksanut pitää puoliani hermojani vastaan. Kukaties syy henkiseen erikoisasemaani onkin etsittävä tästä asiantilasta. Erinäiset voimat ovat tietenkin vaatineet ulospääsyä, ja kun eivät ole saaneet sitä ajatusten enempää kuin tekojenkaan kautta, niin ovat ne tulvanaan täyttäneet yhden uoman ja kokoontuneet rakkaudeksi naiseen.