Siinä istuessaan hehkuvin poskin oli hän todella niin viehättävä, että mieleeni ehdottomasti — ja entistä pakoittavammin — johtui runonpätkä, jonka joskus olin kirjoittanut ja josta joka värssy päättyi sanoihin:
Sit' ihmettelen, missä kukkaset ne askeltesi alta viipynevät, sa kulta-lintuseni siivekäs, sa toukokuu, sa paradiisin kevät.
Kun lähtiessämme hetkeksi jouduimme jonkun matkan päähän tädistä, kuiskasin hänen korvaansa:
— Anielka, sinä et tiedä etkä aavista, miten kaunis sinä olet.
Hän ei vastannut, painoi vain alas silmänsä, kuten hän tällaisissa tapauksissa aina tekee. Pitkin päivää huomasin kuitenkin hänen käytöksessään pienen vivahduksen itsetiedotonta kiemailua. Angelin ja minun sanani olivat virittäneet hänet mukaiseensa mielialaan. Hän tunsi, että minä kaikesta sielustani ihailen häntä, ja oli minulle siitä kiitollinen.
Mutta minä en ainoastaan ihaillut häntä, vaan lausuin — tai oikeastaan huusin hengessä:
— Hiiteen kaikki sopimukset! Minä rakastan häntä ilman kaikkia rajoituksia ja varokeinoja!…
Illalla olimme kuulemassa Wagnerin "Lentävää hollantilaista". En kuitenkaan kuullut juuri mitään, tai toisin sanoen: kuuntelin ainoastaan tunteellani, ymmärsin ainoastaan rakkaudellani.
Tein Wagnerille kysymyksen: "Minkä vaikutuksen sinä teet häneen? tunkeeko musiikki hänen sieluunsa, virittääkö se häntä rakastamaan, johtaako se häntä maailmaan, missä rakkaus on korkein oikeus?" Ainoastaan tämä oli minulle tärkeää.
Naiset aivan yksinkertaisesti eivät kykene rakastamaan niin kokonaan kuin me. He varaavat aina jonkin osan sielustaan itseään, maailmaa ja sen vaikutuksia varten.