Elokuun 27 p:nä.
Täti on ilmoittanut aikovansa lähteä kotiin. Hänen on kiire Ploszowiin ja hän sanoo, ettei häntä ensinkään tarvita täällä. On parempikin, että hän lähtee, niin ei meidän tarvitse kiirehtiä hänen tähtensä, vaan voimme viipyä levollisesti niin kauvan kuin kuvan valmistuminen vaatii. Panimme ensin kaikki vastaan, sillä me pelkäsimme päästää siksi vanhaa ihmistä yksin matkalle. Katsoin velvollisuudekseni — niin vaikeaa kuin se minulle olikin — sanoa tädille, että lähden saattamaan häntä, jos hän välttämättä tahtoo lähteä. Tunnustan, että pelolla ja vavistuksella odotin hänen vastaustaan. Onneksi kelpo tätini vastasi minulle suurella päättäväisyydellä:
— Se ei tule kysymykseenkään! Kun Celina sattuu olemaan väsynyt tai huonovointinen, niin kuka saattaisi Anielkaa ateljeeriin? Yksin hän ei voi mennä.
Ja hän rupesi hymyillen ja otsa rypyssä kiusoittelemaan Anielkaa:
— Varsinkin kun maalari katselee häntä enemmän kuin työ vaatii ja hän näkee sen ja on siitä hyvillään. Kyllä minä hänet tunnen!
— Eihän hän enään ole nuori, sanoi Anielka hymyillen ja suudellen tädin kättä.
Täti mutisi:
— Sinä hupakko! Vai ei hän ole nuori, mutta kohteliaisuuksia hän latelee. Leon, vartioi sinä vain heitä molempia.
Riemulla luovuin Ploszowin matkasta tädin esittämien syiden perustuksella. Celina rouva rupesi pyytämään, että hän ottaisi mukaansa edes kamarineidin, joka oli ollut mukanamme Gasteinissa. Alussa pani täti sitäkin vastaan, mutta suostui lopulta, kun Anielka vakuutti heidän hotellissa mainiosti tulevan toimeen ilman palvelijaa.
Hän antoi paikalla panna kuntoon matka-arkkunsa. Kaiken täytyy häneltä käydä yhdessä kädenkäänteessä, ja huomisaamuna hän aikoo lähteä. Päivällistä syödessämme kiusoittelin häntä väittämällä, että hän pitää kilpa-ajohevosistaan enemmän kuin meistä ja että hänen on niitä ikävä. "Kuinka paha sinä olet! Olekin jo vaiti!" sanoi hän. Mutta unohti samassa äskeiset sanansa ja vaipui yksinpuheluun, joka koski hevoshoitoa.