Mieleeni johtuu muuan asia: minä, jota kohtalo on pidellyt leppeämmin kuin useimpia muita, joka olisin voinut rakentaa kodin ja perheen, minä, jonka ympärillä olisi voinut olla rakastavia sydämiä — minä olen nyt sairaana ja yksin vieraassa kaupungissa, eikä ole ketään, joka ojentaisi minulle edes lasin vettä. Anielka voisi olla luonani. En jaksa enempää…
Lokakuun 14 p:nä.
Tartun kynään kolmen viikon keskeytyksen jälkeen. Klara ei ole luonani. Saatuaan varmuuden siitä, että paranen, läksi hän Hannoveriin, mutta hän palaa kymmenen päivän perästä. Hän on hoitanut minua koko sairauteni ajan. Hän toi tänne lääkärin — jollei hän olisi vaalinut minua, olisin varmaan kuollut. En enään muista, olinko ollut sairaana neljä vaiko kolme päivää, kun hän tuli luokseni. Olin tajuissani, mutta niin kipeä, että kaikki oli minulle yhdentekevää. Hänen tulonsa tai tulemattomuutensa oli minulle aivan merkityksetön asia. Hän tuli yhdessä lääkärin kanssa, ja lääkärin tavaton, kihara, vaalea tukka herätti huomioni. Olin kummallisessa tilassa. Tutkittuaan minut rupesi lääkäri kysymään yhtä ja toista, ensin saksaksi, sitte ranskaksi. Minä ymmärsin kaikki, mutta en vastannut, sillä en tuntenut minkäänlaista halua vastata enkä voinut saada tätä halua heräämään itsessäni, sillä tahtoni oli yhtä voimaton kuin ruumiini.
Sinä päivänä kiusasivat he minua kääreillä, sitte makasin hiljaa, liikkumatta. Silloin tällöin tulin ajatelleeksi, että kuolen, mutta se ei herättänyt minussa mielenkiintoa enempää kuin muukaan, mikä tapahtui ympärilläni. Luulen, että ihminen aina, kun hän on valtavasti sairas, menettää kyvyn eroittaa sivuasioita ja pääasioita toisistaan, vaikka hän olisikin tajuissaan. Hänen huomionsa kiintyy, ties mistä syystä, pikkuseikkoihin. Sinä päivänä panin merkille, paitsi tohtorin tukkaa, että ylä- ja alasalpa siirrettiin pois viereisen huoneen ovesta. Klaran piti asua siellä. Muistan, etten irroittanut silmääni ovesta tämän toimituksen aikana, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut minulle hyvin tärkeä asia. Pian senjälkeen tuli sairaanhoitaja, jonka piti hoitaa minua Klaran johdolla. Hän rupesi heti puhumaan jotakin, mutta Klara pyysi häntä vaikenemaan.
Minua väsyttää kuitenkin vielä niin, etten jaksa kirjoittaa enempää.
Lokakuun 16 p:nä.
Hermoni ovat sairauden aikana rauhoittuneet. Minulle ei enään tule niitä kauhun hetkiä, jotka ennen niin kiusasivat minua! Soisin vain Klaran palaavan niin pian kuin suinkin. Se ei ole kaipausta, se on ainoastaan sairaan itsekkyyttä, sairaan, joka tuntee, ettei kukaan voisi antaa hänelle sellaista hellyyttä. Tiedän, ettei Klara enään tule asumaan täällä likelläni, mutta hänen olonsa samalla paikkakunnalla olisi sekin turva. Heikkous ja avuttomuus kiintyvät holhoavaan voimaan niin kuin lapsi äitiin. Olen varma, ettei yksikään nainen olisi hyväkseni tehnyt mitä Klara. Jokainen heistä olisi ennen täyttänyt sovinnaisuuden vaatimukset kuin pelastanut ihmisen. Tätä ajatellessa tulee suuhuni katkera maku ja muuan nimi… Mutta paras on, ettei niitä asioita päästä mieleensä, ennenkuin voimat ovat palanneet, niin että jaksaa suoriutua niistä… Klara nukkui vaatteet yllä sohvalla viereisessä huoneessa, ovet auki. Kun vain liikahdinkin, oli hän luonani. Näin hänen öisin kumartuvan vuoteeni yli, hiukset epäjärjestyksessä, kalpeana väsymyksestä ja valvomisesta. Itse hän antoi minulle lääkkeet, itse hän nosteli minua patjojen varaan. Ollessani tajuissani yritin joskus kiittää häntä — hän pani silloin sormen huulilleen merkiksi, että lääkäri oli kieltänyt minua puhumasta. En tiedä kuinka monta yötä hän valvoi. Hän oli niin uuvuksissa, että hän päivisin, istuessaan nojatuolissa vuoteeni ääressä, joskus nukkui kesken lausettaan. Herätessään hymyili hän minulle ja rupesi taasen nuokkumaan. Öisin hän joskus kauvan asteli edestakaisin huoneessaan pysyäkseen valveilla, mutta niin hiljaa, etten olisi tietänyt mitään, jollen avonaisesta ovesta olisi nähnyt hänen varjonsa liikkuvan seinällä. Kerran kun hän oli luonani enkä minä tietänyt miten olisin kiittänyt häntä, vein hänen kätensä huulilleni; silloin hän äkkiä kumartui ja suuteli kättäni nopeasti, ennenkuin ehdin estää sitä. Mutta tunnustettakoon, etten aina ole ollut hänelle kiitollinen. Kaikki voi ärsyttää sairasta — minua esimerkiksi hänen pituutensa. Olin hänelle raivoissani siitä, ettei hän ollut niinkuin Anielka. Nähtävästi se johtui siitä, että pitkien aikojen kuluessa olen tottunut tunnustamaan sopusointuiseksi ja kauniiksi ainoastaan sen, joka muistuttaa Anielkan sopusuhtaisuutta ja kauneutta. Joskus kun minä katselin Klaraa, ärsytti minua oudosti ajatus: hän varmaan ei ole saanut kauneuttaan sentähden, että luonto olisi halunnut tehdä hänet kauniiksi, tai rotunsa oikeudella, vaan hän on saanut sen ikäänkuin onnellisen sattuman kautta. Muutenkin joskus ovat naisen kasvot tehneet minuun saman vaikutuksen. Niitä vivahduksia voivat ainoastaan hyvin herkät ja hienostuneet hermot tuntea.
Oli kuitenkin hetkiä, varsinkin öisin, kun katsellessani Klaran laihtuneita, sisäänpainuneita kasvoja, luulin näkeväni sen toisen… Se tapahtui varsinkin kun hän istui hämärässä, vuoteeni ääressä. Kuumeiset, sairaat aivoni synnyttivät lumeen, joka todellisuudessa on mahdoton. Ajoittain kadotin kokonaan tajuntani — kunhan olisinkin samalla kuollut! — ja silloin huusin Klaraa sen toisen nimellä ja puhuin ikäänkuin hän olisi ollut se toinen. Muistan tämän kaiken kuin unen läpi.
Lokakuun 17 p:nä.
Pankkiiri B. on lähettänyt minulle muutamia kirjeitä tädiltä. Täti kysyy tulevaisuussuunnitelmiani. Hän kertoo kaikesta — yksin puimisestakin Ploszowissa, ainoastaan ihmisistä ei. En edes tiedä elävätkö he vai ovatko he kuolleet. Mikä kumma ja suututtava tapa kirjoittaa kirjeitä! Vähät minä puimisesta Ploszowissa ja yleensä koko taloudesta. Kirjoitin paikalla vastaan enkä salannut tyytymättömyyttäni.