"Minä tiedän — ja yksin Jumala näkee miten raskasta minun on elää tässä tietoisuudessa — että Te tahdotte sitoa kohtalonne minun kohtalooni siitä syystä, että Teidän pitää tukahuttaa jotakin itsessänne, että Teidän pitää unohtaa jotakin, että Teidän pitää sulkea jokin tie. Mutta voinko minä, tämän tietäen, suostua? Jos annan Teille kieltävän vastauksen, tulen pahimmassa tapauksessa elämäni ajaksi onnettomaksi, mutta minun ei toki tarvitse syyttää itseäni siitä, että olisin kivenä hartioillanne, kivenä siivessänne. Olen rakastanut Teitä yli kaiken ensi kohtaamisemme ensi hetkestä asti, siis kauvan, ja niinmuodoin olen tottunut tuskiin ja kärsimyksiin, jotka toivoton rakkaus tuo mukanaan. Vaikea näin on elää, mutta voinhan minä hakea lohdutusta kyynelistä, kuten naiset yleensä, ja soitosta taiteilijana. Jäähän minulle aina se lohdutus, että Te joskus, muistellessanne minua, ajattelette: 'hyvä sisareni'. Siitä elän. Mutta jos minä rupeisin vaimoksenne ja huomaisin, että Te kadutte askeltanne, ettette ole onnellinen, ettette kärsi minua, niin varmaan kuolisin.
"Vielä ajattelen: miten olisinkaan ansainnut sellaista ääretöntä onnea? Sillä minua peloittaa, kun sitä ajattelenkin. Ymmärrättekö, että ihminen, samalla kun hän rakastaa koko sielustaan, myöskin voi olla tavattoman nöyrä? Minä tiedän tämän, koska minä rakastan sillä tavalla.
"Jo sekin tuntuu minusta uhkarohkealta, etten saata luopua kaikesta toivosta. Älkää minulle siitä pahastuko: Jumala on niin armollinen, ja ihmisellä on niin suuri onnentarve, että häneltä puuttuu voimaa ainiaaksi sulkea onnensa ovi. Jos Te puolen vuoden tai vuoden perästä, tai joskus elämässä sanotte, että vielä tahdotte minut, niin olen saanut korvauksen kaikesta mitä olen kärsinyt ja kyynelistä, joita en tällä hetkellä jaksa pidättää. Klara."
Minussa on ihminen, joka ymmärtää tämän kirjeen ja osaa antaa arvoa jokaiselle sen sanalle. Minulta ei mene hukkaan mitään ja minä käsitän, että olisi onni palata tämän puhtaan, vilpittömän ja rakastavan sydämen luo.
Mutta minussa on toinenkin ihminen, väsynyt ja haluton elämään, ihminen, joka kykenee tuntemaan sääliä, mutta ei rakkautta. Tuo ihminen on kerran pannut rakkauteensa kaikki mitä hänessä oli — ja tällä kertaa hän selvästi näkee, että jos hän nyt erkanee, niin ei hän ikinä palaa.
Lokakuun 28 p:nä.
Olen varma, ettei Klara palaa Berliniin. Hän oli jo lähtiessään Hannoveriin päättänyt, ettei hän palaa. Hän tahtoi välttää kiitostani. Ajattelen häntä kaipauksella ja kiitollisuudella ja suren, ettei hänen tielleen sattunut toisellaista miestä kuin minä. Tässä kaikessa on paljon kohtalon ivaa. Jos minulla Klaraa kohtaan olisi ollut edes hitunen siitä rakkaudesta, jolla rakastin Anielkaa, niin me jo sen perustukselle olisimme voineet rakentaa kokonaisen onnen maailman. Mutta miksikä pettäisin itseäni? Minä kuljen yhä vieläkin muistojen ikeen alla. Ajattelen Anielkaa sellaisena, jommoisena näin hänet Ploszowissa, Varsovassa, Gasteinissa, enkä minä voi irroittaa ajatuksiani menneisyydestä. Ajatuksiini on kun onkin pantu niin paljon elinvoimaa, ettei niitä saata tappaa. Kuinka saattaisikaan? Vaikeinta on ihmisen unohtaa.
Joka hetki yllätän itseni ajattelemasta Anielkaa. Ja koettaessani päästä hänestä eroon johdatan mieleeni, että hän jo on aivan toinen, että hänen tunteensa tulevat kääntymään tai luultavasti jo ovat kääntyneet aivan toiselle suunnalle ja etten minä enään ole hänelle mitään.
Ennen en tahtonut ajatella tätä, sillä pääni oli haljeta. Nyt ajattelen sitä tahallani, sillä muuten en saattaisi puolustaa itseäni ääntä vastaan, joka yhä useammin nousee sisässäni kysymään: "Onko hänen syynsä, että hänen täytyy antaa elämä tälle lapselle? Mistä sinä tiedät, mitä hänen sydämessään liikkuu? Hän ei olisi nainen, jollei hän rakastaisi lasta, kun se kerran on tullut maailmaan, mutta mistä sinä tiedät, ettei hän ole yhtä onneton kuin sinä."
Ja ajoittain luulen tietäväni, että hän on vieläkin onnettomampi, ja silloin tahtoisin uudelleen sairastua keuhkokuumeeseen. Elämä tällaisessa kaaoksessa on mahdoton.