Lokakuun 30 p:nä.
Jota enemmän terveyteni palaa, sitä useammin poikkean entisille harhateilleni. Lääkäri sanoo minun muutaman päivän perästä voivan lähteä. Ja minä lähden, sillä täällä olen liian likellä Varsovaa ja Ploszowia. Saattaa olla oikullisten hermojeni vaikutusta, mutta minusta tuntuu siltä kuin voisin saada rauhaa Rooman Babuinossa. En lupaa olla muistelematta menneisyyttä — päinvastoin tulen muistelemaan sitä aamusta iltaan, mutta muistelemiseni tulee olemaan sitä laatua, jolla muistellaan maailmaa luostarisellistä. Ja mistä minä tiedän kuinka tulee käymään? En tiedä muuta kuin sen, etten jää tänne. Matkalla poikkean Angelin luo. Minulla täytyy Roomassa olla Anielkan kuva.
Marraskuun 2 p:nä.
Minä jätän Berlinin, minä luovun Roomasta ja palaan Ploszowiin. Olen aikaisemmin kirjoittanut: "Hän ei ole minulle ainoastaan rakkain nainen, vaan hän on kalleimpani maan päällä." Niin juuri. Sanottakoon sitä sairaudeksi tai hulluudeksi tai miksi tahansa — yhdentekevää. Minussa se on mennyt sieluun ja veriin. Lähden Ploszowiin, palvelen häntä, hoidan ja vaalin häntä — palkakseni en pyydä muuta, kuin että saan nähdä hänet.
Ihmettä että minä saatoin ajatellakaan voivani elää näkemättä häntä. Yksi ainoa tädin kirje toi päivänvaloon mitä minussa on elänyt kätkettynä. Täti sanoo: "En ole kirjoittanut meistä, sillä minulla ei olisi ollut mitään hauskaa kerrottavaa, ja kun en osaa valehdella, niin olen vaiennut, jotta en tekisi sinua levottomaksi. Tiedänhän ettet ole terve. Olen suuresti huolissani Kromickin tähden ja tahtoisin kysyä sinulta neuvoa. Vanha Chwastowski näytti minulle poikansa kirjeen, josta käy selville, että Kromickin asiat ovat mitä huonoimmalla kannalla ja että häntä itseään uhkaa kanne. Kaikki ovat häntä siellä pettäneet. Hän sai jättiläistilauksen, mutta hankinta-aika oli lyhyt eikä hän ehtinyt valvoa tavaran laatua. Kaikki osoittautuikin huonoksi, turmeltuneeksi ja väärennetyksi — ja kaikki hyljättiin — ja lopuksi uhataan Kromickia vielä oikeudenkäynnillä petoksesta. Suokoon Jumala, että hän pelastuisi edes siitä, varsinkin kun hän on aivan viaton. Vähät varojen menettämisestä — pahempi on häpeä. Turhaan vaivaan päätäni kysymyksellä, mitä olisi tehtävä ja miten hän olisi pelastettava. En uskaltaisi panna menemään sitä summaa, jonka olen määrännyt Anielkalle, mutta onhan Kromicki ehdottomasti pelastettava edes oikeusjutusta. Anna sinä, Leon, hyvä neuvo, sinä keksit aina jonkin keinon. En ole Anielkalle enkä Celinalle vielä maininnut sanaakaan, sillä varsinkin Anielkan tila huolettaa minua. En epäile, ettei Anielkasta tule mitä paras äiti, mutta nyt minua monasti suututtaa, sillä kun ihminen menee naimisiin, niin hänen täytyy olla valmis kantamaan seuraukset. Mutta Anielka elää sellaisessa epätoivossa, ikäänkuin hänen tilansa olisi häpeä. Joka päivä näen hänen kasvoistaan, että hän on itkenyt. Vaikea on katsella hänen laihtuneita poskiaan ja silmiään, jotka ovat kuopalla. Ja aina hän on ikäänkuin purskahtamaisillaan itkuun, ja aina hänen silmissään on outo kärsimyksen ja nöyryytyksen ilme. En eläissäni ole nähnyt naisen sillä tavalla kantavan tilaansa. Olen koettanut puhua hänelle järkeä, olen torunut, mutta mikään ei ole auttanut. Kerron sinulle tämän suoraan, vaikka niin suuresti rakastankin häntä. Tai ehkäpä minä vanhoilla päivilläni olen kadottanut tarmoni. Ja sitte hän on niin herttainen! Tietäisit kuinka hän joka päivä kysyy sinua: Onko tullut kirjettä? Oletko terve? Mihin aiot lähteä? Miten kauvan viivyt Berlinissä? Hän tietää, että minä mielelläni puhun sinusta, ja niin hän kyselee tuntikausia. Kunhan Jumala varjelisi häntä ja antaisi hänelle voimia kestämään kaikkia niitä kärsimyksiä, mitkä häntä odottavat. Minä suorastaan pelkään hänen terveyttään. En sanallakaan uskalla mainita hänelle hänen miehensä tukalasta asemasta. Ennemmin tai myöhemminhän sen tosin kumminkin täytyy tulla ilmi. Celinallekaan en ole maininnut siitä mitään, sillä hän on tavattoman onneton Anielkan epätoivosta eikä käsitä minkätähden Anielka katselee tilaansa niin traagillisesti."
Minkätähden? Yksin minä sen tiedän, koko maailmassa voin yksin minä vastata siihen kysymykseen — ja sentähden — palaan Ploszowiin.
Ei! hän ei traagillisesti katsele tilaansa, vaan minun pakoani, minun epätoivoani, jota hän mielikuvituksessaan on seurannut, suhteemme särkymistä. Tämä suhde oli käynyt hänelle kalliiksi, senjälkeen kun hänen monien vaivojen, kärsimysten ja ponnistusten perästä oli onnistunut muuttaa se puhtaaksi. Minä katselen tällä hetkellä hänen sieluunsa ja ajattelen hänen puolestaan. Hänen tragediansa on minun tragediani arvoinen. Siitä hetkestä asti, jolloin minä palasin Ploszowiin, on tässä tavattoman jalossa sielussa tunne kamppaillut velvollisuuden kanssa. Anielka on tahtonut pysyä uskollisena sille, jolle hän vannoi uskollisuutta, sillä hänen henkisessä luonnossaan ei ole tilaa rikokselle eikä valheelle, ja samalla ei hän kuitenkaan ole voinut voittaa tunnetta mieheen, joka oli hänen ensimäinen rakkautensa, varsinkin kun tämä mies oli hänen luonaan, kun hän rakasti häntä ja oli onneton.
Kuukausimäärät kuluivat mitä kauheimmassa taistelussa. Vihdoin, kun tuli levon hetki, kun hän luuli tunteen kehittyneen niin yliluonnolliseksi sielujen ystävyydeksi, ettei siitä ollut vaaraa mielen puhtaudelle eikä vannotulle uskollisuudelle, meni kaikki yhtäkkiä rikki, ja hän jäi yksin, sielussa samallainen tyhjyys kuin minulla. Siinä syy hänen nykyiseen kärsimykseensä.
Minä luen hänen sielustaan niinkuin kirjasta - ja sentähden palaan.
Vasta nyt näen niinikään, että luultavasti en olisi jättänyt häntä, jos olisin ollut aivan varma siitä, että hänen tunteensa kestää kaikki vaiheet. Ei edes eläimellinen mustasukkaisuus, joka täyttää sydämen raivolla ja mielikuvituksen iljettävillä kuvilla niistä oikeuksista, joita toinen nauttii, olisi voinut riistää minua irti tuosta naisesta, joka oli minun maailmani. Mutta minä luulin lapsen, ennenkuin se vielä oli maailmassakaan, ottaneen haltuunsa kaikki hänen tunteensa, minä luulin hänen tulleen likemmä miestään ja ainiaaksi pyyhkineen minut pois sydämestään.