Tohtori ei vielä lupaa mitään. Hän sanoo, että voi käydä sekä hyvin että huonosti. Sen me tiedämme hänen sanomattaankin! Kuume on neljässäkymmenessä asteessa. Hän on vielä tajuissaan.
Marraskuun 20 p:nä.
Nyt sen tiedän. Kukaan ei ole sitä minulle sanonut, mutta minä tiedän sen varmasti: hän kuolee! Sanon sen täydessä tajunnassa, olen miltei tyyni. Anielka kuolee! Tänä yönä, kun istuin hänen ovensa edessä, näin sen yhtä selvästi kuin nyt näen auringon. Eräänlaisessa sielullisessa tilassa näkee ihminen asioita, joita ei hän tavallisissa oloissa aavista edes unissaan. Varhain aamulla näytettiin kaikki minulle kuin yhdessä väläyksessä. Olisi luullut jonkun siirtävän siteen pois silmiltäni ja aivojeni edestä. Mikään maailmassa ei voi pelastaa Anielkaa. Minä tiedän sen paremmin kuin kaikki lääkärit.
Ja juuri sentähden en enään raatele itseäni. Mitä hyötyä siitä olisi? Ei minulle enempää kuin hänellekään. Meidän tuomiomme on langetettu. Olisin sokea, jollen näkisi, että väkevä voima, kokonainen maailma on meitä eroittamassa. Mikä se on ja miksi sitä sanotaan — sitä en tiedä. Tiedän vain, että jos lankeaisin polvilleni, löisin otsani permantoon ja vannottaisin ja rukoilisin tätä voimaa, niin vuoret siirtyisivät — mutta se ei heltiäisi.
Koska ei enään mikään muu kuin kuolema voi ottaa Anielkaa minulta — niin hänen täytyy kuolla.
Marraskuun 21 p:nä.
Tänään tahtoi Anielka nähdä minua. Täti vei kaikki muut pois huoneesta, koska hän arveli sairaan haluavan uskoa äitinsä huostaani, kuten olikin. Minä sain nähdä armaani, elämäni sielun. Hän on yhä täydelleen tajuissaan. Silmät loistavat. Tuskat ovat poissa. Kaikki jäljet hänen viime tilastaan ovat kadonneet, ja kasvot ovat kuin enkelin. Hän hymyili minua vastaan, ja minä hymyilin hänelle takaisin. Eilisestä asti tiedän mikä meitä odottaa, ja minusta tuntuu jo siltä kuin olisin kuollut. Hallitsen sentähden mieltäni täydellisesti. Hän tarttui käteeni ja rupesi puhumaan äidistään, sitte katseli hän minua kauvan, ikäänkuin syövyttääkseen minut sieluunsa, ennenkuin hänen silmänsä sammuvat. Sitte hän lausui:
— Älä pelkää, Leon, minä voin paljon paremmin, mutta tahtoisin joka tapauksessa, että sinulle jäisi jotakin minulta… Minun ehkä ei pitäisi tehdä tällaista tunnustusta niin heti mieheni kuoleman jälkeen, mutta koska minäkin voin kuolla, niin sanon sinulle nyt, että olen rakastanut sinua hyvin, hyvin paljon.
Minä vastasin: "Tiedän, tiedän, armaani!" Pitelin hänen kättään, ja me katselimme toisiamme silmästä silmään. Ensi kerran eläissään hymyili hän minulle ikäänkuin hän olisi ollut morsiameni. Ja minä kihlasinkin hänet sillä hetkellä, ja valani oli kestävämpi kuin kaikki ajalliset valat. Meidän oli silloin hyvä olla, vaikka meitä varjosti suru väkevä kuin itse kuolema. Lähdin hänen luotaan vasta kun tultiin sanomaan, että pappi oli saapunut. Anielka pyysi vielä, etten pelästyisi papin tuloa. Hän ei ollut kutsunut häntä sentähden, että hän luuli kuolevansa, vaan sentähden, että ihmisen aina sairauden aikana täytyy olla valmiina.
Papin lähdettyä palasin hänen luokseen. Hän oli valvonut monta yötä ja nukahti väsymystään. Hän nukkuu paraikaa. Jahka hän herää, viivyn hänen luonaan, kunnes hän uudelleen menee uneen.