—Eivätkä saksalaiset ole meitä juuri suuresti kiittäneet avusta, sillä nyt kohottavat he nenäänsä taivasta kohti, niin kuin heitä ei enää Jumala hallitsisikaan. Niin, meille tekevät he kerran vielä enemmän vääryyttä, ja sitä he oikeastaan jo nytkin tekevät.
—Se on vale—sanoi Bartek.
Pognembinissä oli vanhalla Kierzillä sellainen valta, että koko kylä ajatteli hänen päänsä mukaan, ja olisi ollut tyhmänrohkeaa vastustaa häntä; mutta nyt Bartek oli sankari ja itse jonkinlainen valta. Ja kuitenkin katseltiin häntä nyt kummastellen, melkein katkeruudella.
—Tahdotko ruveta riitelemään Maciejn kanssa? Mitä, mitä sinä tahdot?
—Mitä minä Maciejsta välitän! Minä olen puhunut paljon mahtavampien ihmisten kanssa, ymmärrättekö? Toverit! Enkö ole puhunut Steinmetzin kanssa,—was? Uskokoon Maciej mitä hän tahtoo. Saattepa nähdä, että meidän olomme käy paremmaksi.
Maciej katsoi hetken aikaa sankaria.
—Oi, sinua raukkaa!—sanoi hän.
Bartek löi nyrkillä pöytään niin, että kaikki pullot ja lasit tanssivat.
—Still, der Kerl da![1] Heu, Stroh!
[1] Hiljaa mies!