Hän otti kulauksen ja sitten taas toisen. Hän istui hetken synkästi äänettömänä, sitten sylkäsi hän ja hänen hyvä tuulensa palasi yht'äkkiä.
—Oletteko kenties puhuneet Steinmetzin kanssa? Minä olen. Hurraa!
Juokaa… Kuka maksaa? Minä.
—Vai sinä maksat, juoppolalli!—kuului Magdan ääni. Minä maksan sinulle, siitä voit olla varma!
Bartek katseli tuijottavin silmin vaimoaan.
—Oletko kenties puhunut Steinmetzin kanssa? Mikä sinä olet?
Sen sijaan että olisi vastannut, kääntyi Magda kuulijain puoleen ja alkoi voivotella:
—Oi, te ihmiset, te ihmiset, ettekö näe minun häpeääni ja minua onnettomuuttani? Hän on tullut kotia ja minä iloitsin siinä uskossa, että hän oli hyvä mies kuin ennenkin, mutta nyt hän on tullut juovuksissa kotia. Hän on unohtanut Jumalansa ja puolan kielen. Hän pani maata haihduttaakseen päihtymystä, hän selveni, mutta nyt juo hän uudestaan ja maksaa kätteni työllä. Mistä olet sinä ottanut rahat? Eikö se ole minun omaisuuttani? Oi, te ihmiset, hän ei ole enää katoolilainen eikä ihminen, ei, hän on saksalainen lurjus, joka lörpöttelee saksaa ja väijyilee kansan turmiota. Hän on kehno raukka, hän on…
Nyt alkoi Magda itkeä, hänen äänensä tuli kimakkaammaksi ja hän jatkoi:
—Hän oli raukka, mutta hän oli hyväluontoinen! Mitä ovat he hänestä nyt tehneet? Minä olen odotellut häntä yöt päivät. Ei ole enää lohdutusta, ei sääliä. Kaikkivaltias Jumala! Noin kehnoksi piti sinun tulla!
Viimeiset sanat lausui hän niin surkealla äänellä, että tuntui kuin hän olisi laulanut. Mutta Bartek vastasi: