Hän rukoili Jumalaa rukoilemistaan, katkeruudella muistellen sitä aikaa ennen sotaa, kuin he vielä olivat toimeentulevaa väkeä ja Bartek vielä teki työtä tehtaassa talvella. Hän meni naapurien luo lainaamaan rahaa. Heillä ei ollut. Sota oli tuntunut kaikille. Justin luo ei hän uskaltanut mennä. Hän oli velkaa hänelle jo ennestään eikä edes maksanut korkoja. Silloin tuli Just aivan odottamattomasti hänen luokseen.
Eräänä jälkeenpuolenpäivänä istui hän töllinsä ovella eikä tehnyt mitään; hänen hädässään raukeni usein hänen työkykynsä ja työhalunsa. Hän katseli kärpäsiä, jotka lentelivät ilmassa ja hän ajatteli: "Tuollainen eläin on sentään onnellinen, se lentelee huoletonna eikä sen tarvitse maksaa korkoja". Väliin huokasi hän syvään, ja huuliltaan kuului heikko huudahdus: "Jumalani,—Oi Jumalani!" Silloin näki hän aivan odottamatta ovessa herra Justin käyrän nenän, jonka alta näkyi hänen piippunsa kiperä varsi. Magda kalpeni ja Just alkoi haastella:
—Hoomenta!
—Kuinka voitte, herra Just?
—Miten on minun rahojeni laita?
—Oi, rakas herra Just, olkaahan vaan kärsivällinen. Mitä on minun raukan tehtävä?—Mieheni on minulta otettu pois, sakot on minun maksettava hänen puolestaan enkä minä tiedä kenen puoleen kääntyä. Parempi olisi, että olisin kuollut, parempi kuin näin kärsiä päivästä päivään. Odottakaa vaan vähän aikaa, parahin herra Just.
Hän alkoi itkeä, kumartui ja suuteli herra Justin paksua, punasta kättä.
—Kuin talon armollinen herra tulee kotia, lainaan minä häneltä ja maksan teille.
—No,—mutta millä te maksatte sakot?
—Sitä en tiedä. Minun tarvitsee kai myödä lehmä.