Smainin miehet olivat karkottaneet metsänriistan, ja karavaani olisi saattanut kuolla nälkään, jollei hevosten jaloista olisi tuon tuostakin pyrähtänyt lentoon lintuja, joita sitten iltaisin oli puissa niin sakeasti, että tarvitsi vain ampua sinne päin, niin sai varmasti joitakuita. Ne olivat siksi kesyjä ja lensivät niin raskaasti, että karavaanin edellä juokseva Saba puri joka päivä useita kuoliaaksi. Chamis ampui niitä toistakymmentä päivittäin vanhalla pyssyllä, jonka hän oli houkuttelemalla saanut eräältä Hatimin dervishiltä matkalla Omdurmanista Fashodaan. Mutta hänellä ei ollut hauleja kuin kahteenkymmeneen panokseen ja hän oli levoton siitä, miten kävisi, kun varasto loppuisi. Kallioilla oli varmaankin antilooppeja, mutta niitä ei voinut ampua muulla kuin luodikolla. Mutta he eivät osanneet käyttää Stasin luodikkoa, eikä Gebr uskonut sitä pojan käsiin.
Gebr alkoi tulla levottomaksi matkan pitkittymisestä ja arveli jo kääntyä takaisin Fashodaan, sillä elleivät he löytäisi Smainia, he voisivat eksyä näille asumattomille seuduille, missä petoeläimet ja orjanmetsästyksestä vihastuneet neekerit olivat heidän uhkanaan. Mutta koska Gebr ei ollut kuullut mitään emiiri Seki-Tamalan retkestä Emin passaa vastaan, hän ei uskaltanut näyttäytyä ankaralle emiirille, joka oli käskenyt viedä lapset Smainille.
Kaikki tämä täytti Gebrin mielen katkeruudella ja vihalla. Hän ei enää uskaltanut kostaa Stasille eikä Nelille, mutta Kali paran selkään ilmaantui joka päivä verisiä ruoskannaarmuja. Nuori orja lähestyi pelosta vavisten ankaraa herraansa. Turhaan hän syleili Gebrin jalkoja ja suuteli käsiä, turhaan hän lankesi kasvoilleen tämän eteen, sillä tuska ja valitus eivät liikuttaneet kivistä sydäntä. Yöksi Kali pantiin jalkapuuhun, jottei hän voisi paeta. Päivällä hän käveli Gebrin hevosen vieressä, mikä huvitti Chamista.
Nel itki pojan kärsimyksiä. Stas puhui usein Kalin puolesta, mutta kun hän huomasi sen vain yllyttävän Gebriä, hän vaikeni hammasta purren.
Mutta Kali oli ymmärtänyt lasten tahtovan hänen parastaan ja rakasti heitä syvästi.
Viimeisinä kahtena päivänä he olivat ajaneet pitkin kivistä notkoa, jonka kahden puolen oli korkeat kalliot. Sateisena aikana notko oli täynnä vettä, mutta nyt oli maa melkein kuivaa. Gebr oli lähtenyt kulkemaan notkoa pitkin, koska se vähitellen kohosi, ja tästä syystä hän otaksui joutuvansa korkealle paikalle, josta päivällä saattaisi nähdä savut ja yöllä tulet Smainin leiristä. Notko oli paikoin niin ahdas, että vain kaksi hevosta saattoi kulkea vierekkäin, mutta toisin paikoin se levisi laaksoiksi, joita korkeat kalliot ympäröivät. Näillä kallioilla istui paviaaneja, jotka leikittelivät keskenään ja näyttivät hampaitaan karavaanille.
Iltapäivän viides tunti oli kulumassa. Aurinko teki laskua. Gebr ajatteli yömajaa, mutta hän tahtoi etsiä laakson, johon voisi laittaa zeriban, aitauksen, okaisista mimosa- ja akaasiapensaista karavaanin suojaksi petoeläimiä vastaan. Saba juoksi edellä haukkuen apinoita, ja sen haukunta kajahteli kallioitten välissä.
Mutta yhtäkkiä haukunta lakkasi, ja hetken kuluttua koira karkasi täyttä laukkaa hevosten luo selkäkarvat pystyssä ja häntä koipien välissä. Beduiinit ja Gebr ymmärsivät, että se pelkäsi jotakin, mutta ratsastivat eteenpäin nähdäkseen, mikä siellä oli.
Vähän matkaa ratsastettuaan he pysäyttivät hevosensa ja jäivät kuin kivettyneinä katsomaan kauhistuttavaa näkyä.
Pienellä kalliolla keskellä laajaa laaksoa makasi leijona. Se oli korkeintaan sadan askelen päässä heistä. Kun tuo mahtava eläin huomasi ajajat ja hevoset, se nousi istumaan ja katsoi tulijoihin. Laskeva aurinko valaisi sen suuren pään ja kiharaisen rinnan, ja tässä punertavassa valaistuksessa se muistutti sfinksejä, jotka koristavat vanhojen egyptiläisten temppelien käytäviä.