— Kali näki.
Sen sanottuaan neekeri rupesi kantamaan antilooppia leiripaikalle. Stas vihelsi vielä muutaman kerran, mutta huomattuaan sen turhaksi hän meni Kalin jälkeen.
— Stas, vihelsitkö sinä Sabaa? kysyi Nel, joka pienillä sormillaan kyni lintua. — Se lähti teidän peräänne.
— Minä ammuin puhvelihärkää, ja se lähti ajamaan sitä takaa. Olen hieman huolissani siitä, sillä puhvelihärät ovat niin voimakkaita, että leijonatkin pelkäävät niitä. Saban voi käydä huonosti, jos se rupeaa tappelemaan sellaisen pedon kanssa.
Nel tuli kovin levottomaksi ja ilmoitti, ettei hän mene nukkumaan ennen kuin Saba on palannut. Havaittuaan tytön huolestumisen Stas pahoitteli, että oli lainkaan tullut puhuneeksi vaarasta ja rupesi lohduttelemaan.
— Lähtisin kyllä pyssyineni niiden perään, hän sanoi, — mutta ne ovat varmasti jo kaukana, kohta peittää pimeys niiden jäljet. Puhvelihärkä oli vaikeasti haavoittunut ja toivottavasti kuolee pian. Joka tapauksessa se on niin heikko, että Saba pääsee vaaran uhatessa pakoon. Kyllä se tulee takaisin, vaikka saattaa mennä myöhään.
Stas ei uskonut omia sanojaan, sillä hän muisti lukeneensa afrikkalaisen puhvelihärän valtavasta kostonhimosta. Vaikka se on vaikeasti haavoittunut, se juoksee pitkiä matkoja, vaanii metsästäjää, yllättää hänet, puskee häntä ja viskaa sarvillaan ilmaan. Saballe saattaisi helposti sattua jotakin sellaista.
Tuli yö. Kali ja Mea tekivät zeriban ja valmistivat illallisen.
Mutta Sabaa ei vain kuulunut. Nel tuli yhä surullisemmaksi ja alkoi vihdoin itkeä. Stasin täytyi lopulta pakottaa hänet nukkumaan. Poika lupasi itse odottaa koiraa ja mennä aamun valjettua etsimään sitä. Nel menikin telttaan, mutta pisti tuon tuostakin päänsä ulos teltasta kysyen, eikö koira ollut jo tullut. Vasta puolenyön jälkeen Nel nukahti. Mea tuli silloin nuotion ääreen valvomaan Kalin jälkeen.
— Miksi kuun tytär itkee? kysyi neekeripoika, kun hän yhdessä Stasin kanssa rupesi makuulle. — Kali ei tahdo sitä.