Stas odotti jonkin aikaa, mutta kun neekeriä ei näkynyt, hän vasten tahtoaan kysyi itseltään: Onko hän paennut?
Hänen sydämensä täyttyi tunteesta, minkä ihmisen kiittämättömyys herättää. Olihan Stas puolustanut häntä Gebrin julmuutta vastaan, vapauttanut hänet. Nel oli aina ollut hänelle hyvä ja itkenyt hänen kohtaloaan. Ja kuitenkin hän oli paennut! Kali sanoi, ettei tiedä, missä Wa-hima on eikä tahdo sinne päästä, mutta pakenipa kuitenkin. Stas muisti ihmisten kertoneen Port Saidissa, kuinka typeriä neekerit ovat, ja että he pakenevat omaksi kuolemakseen. Kaikesta päättäen Kalikin, jonka ainoana aseena oli Gebrin miekka, kuolisi nälkään tai joutuisi orjuuteen tai petojen saaliiksi.
— Voi sinua kiittämätöntä hölmöä!
Stas rupesi tuumimaan, kuinka paljon raskaammaksi matka kävisi hänelle ilman Kalia, kun täytyisi juottaa hevoset, sitoa ne yöksi kiinni, rakentaa teltta ja zeriba, nylkeä eläimiä — kaikki tämä jäisi nyt hänen tehtäväkseen, kun nuori neekeri oli poissa. Hänen oli pakko tunnustaa, että hänellä ei ollut käsitystäkään monesta tehtävästä, kuten esimerkiksi eläimen nylkemisestä.
Aurinko nousi taivaanrannan takaa, ja päivä tuli yhtäkkiä, kuten tropiikissa aina. Vähän myöhemmin tuli Nel pukeutuneena teltasta, mutta kampa kädessä ja tukka hajalla.
— Onko Saba tullut? hän kysyi.
— Ei vielä.
Tytön huulet alkoivat vapista.
— Ehkä se kuitenkin tulee, sanoi Stas. — Muistahan, että se hietikoillakin viipyi poissa pari päivää, ja löysi meidät sittenkin.
— Sinä sanoit lähteväsi etsimään sitä.