Iltapäivällä alkoi taas pilveillä. Lyhyet sadekuurot täyttivät maakuopat vedellä. Kali ennusteli suurta sadetta. Stas arveli, ettei ollut enää turvallista yöpyä notkelmaan: se saattaisi yön aikana muuttua pieneksi järveksi. Tämän johdosta hän päätti viettää yön ylhäällä. Tämä riemastutti Neliä, sillä tiedustelemassa käynyt Kali kertoi, että läheisyydessä oli metsää ja metsän puissa oli pieniä apinoita. Ne eivät olleet niin ilkeitä kuin heidän aikaisemmin matkalla tapaamansa paviaanit.
Kun he saapuivat paikalle, jossa notkelmaa reunustavat kalliot olivat aivan matalia, he veivät hevoset pois notkelmasta ja pystyttivät leirin ennen pimeän tuloa. Nelin teltta pystytettiin korkealle ja kuivalle paikalle suuren termiittikeon viereen, joka turvasi yhden sivustan kokonaan ja siten helpotti zeriban tekoa. Muutaman askeleen päässä oli tuuhea puu, jonka oksat tarjosivat suojaa sateelta. Zeriban edessä kasvoi pensaita ja kauempana kohosi sankka metsä, josta palmut kurottuivat korkeuteen latvuksin, jotka olivat kuin jättiläisviuhkat tai riikinkukon levitetty pyrstö. Stas kuuli Kalilta, että toisena sadekautena, siis syksyllä on vaarallista oleskella palmujen alla, sillä jos pahasti sattuu, saattavat palmusta putoavat suuret, raskaat pähkinät tappaa ihmisen. Mutta nyt olivat hedelmät vasta alulla.
Stas ja Kali kokosivat runsaan varaston polttopuita yötä varten he vahvistivat zeribaa paaluilla, sillä tuuli yltyi toisinaan sangen voimakkaaksi. Mutta auringon laskettua tuuli asettui, ilma muuttui painostavaksi. Aluksi näkyi pilvien välistä vielä tuikahtelevia tähtiä, mutta sitten tuli niin pimeä, ettei nähnyt askelta eteensä. Pikku matkamiehet kokoontuivat nuotion ääreen ja kuuntelivat apinoiden mekastusta, johon pian yhtyi sakaalien ulvonta ja muut viidakon levottomat äänet.
Äkkiä tuli aivan hiljaista, sillä syvyydestä kuului leijonan karjaisu. Hevoset, jotka vähän matkan päässä söivät nuorta ruohoa, rupesivat siirtymään nuotioon päin hypähdellen yhteensidotuilla etujaloillaan, ja urhea Saba pörhisti selkäkarvansa ja hiipi häntä koipien välissä ihmisten turviin.
Taas kuului syviä, raskaita murahduksia, jotka tuntuivat nousevan maan alta. Ne kasvoivat ja heikentyivät ja toisinaan muuttuivat kolkoksi, synkäksi huokaukseksi.
— Kali, lisää tulta, Stas komensi.
Neekeri viskasi nuotioon kuivia oksia niin kiireesti, että kipinät sinkoilivat ilmaan tulisateena ennen kuin liekki taas nousi.
— Stas, eihän leijona hyökkää meidän kimppuumme?… eihän? Nel kuiskasi tarttuen pojan käsivarteen.
— Ei, ei se hyökkää. Katso kuinka korkea zeriba on…
Stas luuli todellakin, ettei heitä uhkaa mikään vaara, mutta hän pelkäsi nuotiota kohti tungeskelevien hevosten kaatavan aitauksen.