Sillä välin leijonan karjaisut olivat kasvaneet niin uhkaaviksi, ettei ollut sitä elävää olentoa, joka ei olisi vavissut pelosta. Stas loi hätäisen silmäyksen Neliin, ja kun hän näki tytön vavahtelevat huulet ja kosteat silmät, hän sanoi:
— Älä pelkää, älä itke!
Nel vastasi kuten kerran erämaassa:
— En minä itke, mutta minun silmiäni kirvelee…
Samassa Nel kirkaisi, sillä metsästä kuului kova karjahdus. Hevoset yrittivät puskea aitausta nurin ja ne olisivat kaataneet sen, elleivät akaasioiden teräksenkovat oksat olisi pistäneet. Saba murisi ja vapisi kuin horkassa. Kali toisti katkonaisesti:
— Herra! Niitä on kaksi!…
Kun leijonat olivat vainunneet toisensa, ne eivät lakanneet hetkeksikään karjumasta. Kauhea konsertti pimeydessä jatkui herkeämättä, sillä kun toinen peto vaikeni, toinen aloitti. Stas ei pystynyt erottamaan aivan tarkasti, mistä äänet tulivat, sillä kaiku sekoitti niitä. Siitä hän kuitenkin oli varma, että ne lähestyivät lähestymistään. Kali pani myös merkille, että pedot kiersivät zeriban ympäri yhä pienenevässä piirissä, ja että vain nuotion tuli pidätti niitä hyökkäämästä. Siksi ne karjahtelivat tyytymättöminä. Mutta nähtävästi hänkin ajatteli, että vaara uhkaa ainoastaan hevosia, koska hän levitti sormensa ja sanoi:
— Leijonat tappavat yhden, tappavat kaksi… ei kaikkia!… ei kaikkia!…
— Enemmän tulta! Stas komensi.
Taas hulmahtivat lieskat ilmoille. Karjunta lakkasi. Kali nosti päänsä, katsoi ylös ilmaan ja kuunteli.