— Mitä siellä on? Stas kysyi.
— Sataa! vastasi neekeri.
Stas jännitti kuuloaan. Tuuhea puu suojasi teltan ja koko zeriban, eikä heidän kohdallaan pudonnut maahan vielä ainoatakaan pisaraa, mutta ylhäällä puussa kuului jo rapinaa. Se kasvoi kasvamistaan ja jonkin ajan kuluttua lapset näkivät puun lehdiltä vierivän suuria vesipisaroita, jotka nuotion hohteessa muistuttivat suuria vaaleanpunaisia helmiä. Kali oli ennustanut oikein: alkoi sataa rankasti. Rapina kasvoi kohinaksi, ja vesi alkoi valua puun oksien läpi.
Nuotio himmeni. Kali lisäsi oksia, mutta märkiä kun olivat, ne vain höyrysivät, ja tuli painui yhä matalammaksi.
— Jollei sade taukoa, niin zeriba suojelee meitä kyllä, lohdutti
Stas Neliä.
Sitten hän veti tytön telttaan ja kääri hänet peitteeseen, mutta tuli itse heti ulos, sillä katkonaiset karjahdukset alkoivat uudestaan. Ne kuuluivat nyt paljon lähempää ja värisivät ilosta.
Sade yhä yltyi. Jollei nuotio olisi ollut tuuhean puun suojassa, se olisi jo aikoja sitten sammunut, vaikkei siitä nytkään noussut muuta kuin savua, jonka seassa kalpeat liekit joskus lepattivat.
Kali lakkasi lisäämästä puita, mutta viskasi sen sijaan köyden puuhun ja alkoi sen avulla kiivetä puunrunkoa pitkin ylös.
— Mitä sinä nyt?… kysyi Stas.
— Kali kiipeää puuhun.