Stas ei vitkastellut hetkeäkään. Hän kääri tytön huopaan ja veti köyden kireälle huovan ympäri. Sitten hän nosti tytön seisomaan ja huusi: Vedä!
Puun alimmat oksat olivat melko matalalla, joten Nelin ilmamatka oli lyhyt. Kali tarttui vahvoin käsin tyttöön ja sijoitti hänet istumaan rungon ja paksun oksan väliin, missä oli tilaa vaikka puolelle tusinalle Nelin kokoiselle pikkutytölle. Hurjinkaan myrsky ei voisi puhaltaa häntä sieltä pois.
Saatuaan pikku bibin turvaan neekeri laski köyden alas Stasia varten, mutta tämä kiersi sen ensin Mean ympärille tahtoen siten itse poistua viimeisenä niin kuin kapteeni hukkuvasta laivasta.
Kalin ei tarvinnut auttaa kovinkaan paljoa, sillä Mea kiipesi puuhun notkeasti ja tottuneesti, aivan kuin olisi ollut simpanssin sukua. Stas ei päässyt ylös yhtä helposti, vaikka olikin taitava voimistelija, sillä hänen taskunsa olivat täynnä patruunoita ja hänellä oli kivääri selässä.
Nyt olivat kaikki neljä puussa. Stas oli niin tottunut pitämään huolta Nelistä, että hän nytkin ensi töikseen katsoi, saattaisiko Nel pudota, oliko hänellä tarpeeksi tilaa ja istuiko hän mukavasti. Sitten Stas alkoi pohtia, miten hän voisi suojata tytön sateelta. Mutta kastumista ei voinut estää. Päivällä olisi ollut helppo tehdä katos tytön ylle, mutta nyt oli niin pimeä, etteivät he edes nähneet toisiaan. "Kunpa myrsky pian loppuisi, että saisimme tehdä tulen ja kuivattaa Nelin vaatteet!" Stas ajatteli epätoivoisena, että likomärkä tyttö varmasti saisi kuumeen. Hän pelkäsi, että ilma muuttuisi aamupuoleen kylmäksi, kuten edellisinäkin öinä. Tähän mennessä oli ilma pysynyt lämpimänä ja sadevesi oli vain haaleaa. Rajuilman jatkuminen ihmetytti Stasia, sillä hän tiesi, että mitä hurjempi tropiikin myrsky on, sitä lyhyemmän aikaa se kestää.
Vasta pitkän ajan kuluttua ukkonen taukosi ja tuuli heikkeni, mutta sade valui vielä virtanaan, joten puun lehvistä ei ollut mitään suojaa. Vesi kohisi alapuolella ikään kuin koko dshungla olisi muuttunut järveksi.
He istuivat puussa likomärkinä odottaen aamun tuloa. Muutaman tunnin kuluttua ilma kylmeni ja sade taukosi. Stas oli aikaisemmin pannut merkille, että Kali osasi tehdä tulen märistäkin puista, ja hän aikoi käskeä neekeripojan mennä kokeilemaan, onnistuisiko se nytkin. Mutta juuri kun hän kääntyi Kaliin päin, tapahtui jotakin, mikä sai veren hyytymään suonissa.
Keskellä syvää hiljaisuutta kuului äkkiä hevosten kiljahtelua, kauheata, vihlovaa valitusta, joka oli täynnä tuskaa ja kuoleman kammoa. Pimeydessä liikkui jotakin. Kuului korinaa, kolkkoja, raskaita puuskutuksia, ja sitten kaikki oli jälleen hiljaista.
— Leijonat, suuri herra! Ne tappavat hevosia. Kali kuiskasi.
Tässä öisessä hyökkäyksessä, petoeläinten surmantyössä ja turvattomien hevosten väistämättömässä kuolemassa oli jotakin niin hirvittävää, että Stas herpaantui täysin, eikä muistanut kivääriään. Mutta mitäpä olisi hyödyttänyt ammuskella sellaisessa pimeydessä. Korkeintaan hän olisi voinut pelottaa pedot pois tapettujen eläinten ruhoilta ja ehkä saada ne ajamaan vielä elossa olevia hevosia, jotka olivat paenneet niin kauas leiriltä, kuin sidotuin etujaloin suinkin pääsi.