Stasia puistatti ajatus, mitä olisi tapahtunut, jos he olisivat jääneet alas. Nel nojasi Stasiin ja vapisi kuin kuumeessa, mutta täällä puussa he olivat turvassa leijonilta. Kali oli siis pelastanut heidät varmasta kuolemasta.
He istuivat puunoksalla kuin märät linnut ja kuuntelivat ääniä alapuoleltaan. Hetken oli aivan hiljaista. Sitten kuului petojen mörinää, luitten ruskumista, nielemistä ja hengitystä. Raa'an lihan ja veren haju tuntui selvänä, sillä leijonat söivät saalistaan noin parinkymmenen askelen päässä zeriban paikasta. Ne söivät niin kauan, että Stasia rupesi raivostuttamaan. Hän otti kiväärinsä ja ampui siihen suuntaan, josta petojen ääni kuului. Vastaukseksi kantautui vain katkonaisia karjahduksia. Maasta näkyi sinisen- ja punaisenhohtavien silmien välähdyksiä. Ne olivat hyeenoja ja sakaaleja, jotka odottivat vuoroaan.
Näin kului pitkä yö.
25
Vihdoin aurinko nousi valaisten dshunglan, puuryhmät ja metsän. Kun ensimmäinen auringonsäde pilkisti taivaanrannan takaa, olivat leijonat kadonneet. Stas komensi Kalin tulentekoon ja käski Mean tuoda Nelin matkatavarat, kuivata uuden puvun ja pukea sen kiireimmän kaupalla tytön ylle. Itse hän lähti pyssy kädessä tarkastelemaan hävitystä, jonka myrsky ja leijonat olivat saaneet aikaan.
Zeribasta oli vain paalut jäljellä. Heti sen takana makasi ensimmäinen hevonen puoleksi syötynä, ja noin sadan askelen päässä oli toinen melkein koskemattomana. Kolmas oli sen vieressä, sen vatsa oli viilletty auki ja otsa murskattu. Stas oli niin raivoissaan, että hän toivoi leijonan kiharaisen pään pistävän juuri sillä hetkellä esiin pensaasta ja että hän saisi nyt ampua kostoksi kuulan sen kalloon.
Mutta kosto oli jätettävä toistaiseksi, sillä hänellä oli nyt muuta tekemistä. Mahdollisesti eloon jääneet hevoset oli etsittävä. Hän otaksui, että ne ja Saba olivat paenneet tiheikköön, koska muita ruumiita ei näkynyt. Toivo siitä, ettei uskollinen ystävä olisi joutunut raatelijoiden saaliiksi ilahdutti häntä, ja iloa lisäsi muuliaasin löytyminen. Tämä viisas pitkäkorva ei ollut vaivautunut kovinkaan kauaksi. Se oli ryöminyt termiittipesän ja suuren puun väliin, ja siellä se oli edestä ja sivulta turvattuna odottanut, mitä tapahtuman piti valmiina vaaran uhatessa puolustautumaan vahvoilla takajaloillaan. Mutta nähtävästi leijonat eivät olleet lainkaan huomanneet sitä. Kun aurinko oli noussut ja vaara oli ohi, se oli käynyt pitkälleen maahan lepäämään kuluneen yön järkytyksistä.
Stas löysi pian hevosen jälkiä, jotka johtivat metsään ja sieltä alas notkoon, Stas ilahtui, sillä notkosta hevoset olisi helppo saada kiinni. Muutaman askelen päässä lojui maassa liekaköysi, jonka joku hevosista oli paetessaan tempaissut irti. Se oli varmasti paennut niin kauas, ettei sen tavoittamisesta ollut toivoa. Kaksi muuta hevosta Stas sitä vastoin löysi kohta matalan kallion takaa notkelman ääreltä. Toinen piehtaroi, toinen pureksi vihreää ruohoa. Molemmat vaikuttivat väsyneiltä. Päivänvalo oli karkottanut pelon niiden mielestä, ja kun ne huomasivat Stasin, ne hirnahtivat ystävällisesti.
Stas meni kauemmaksi katsomaan, pääsikö notkelmaa pitkin palaamaan takaisin. Vesi olikin juossut jo pois. Hetken kuluttua hän huomasi jonkun valkoisen esineen tarttuneen solan seiniä kattaviin liaaneihin. Se oli teltan katto, jonka tuuli oli tuonut tänne. Stas oli iloinen löydöstä, sillä teltta suojelisi Neliä paljon paremmin kuin mitkään oksista kyhätyt majat.
Mutta vielä suuremmaksi kasvoi hänen ilonsa, kun Saba ryömi esiin liaanien peittämästä onkalosta. Sen suussa oli eläin, jonka pää ja häntä riippuivat kahden puolen koiran suusta. Saba juoksi Stasin luo ja laski hänen eteensä pienen hyeenan.