Sitten hän alkoi Nelin kanssa tarkastella rehevää kasvillisuutta, sillä he eivät olleet vielä koskaan nähneet tropiikin metsää niin läheltä. He ajoivat nyt metsän varjoisaa laitaa pitkin. Tummanvihreä ruoho, sammal ja sananjalat peittivät kostean ja pehmeän maan. Paikka paikoin oli vanhoja lahoja kantoja, jotka olivat kauniiden, kirjavien kukkasten peitossa. Missä aurinko pääsi paistamaan maahan saakka, kasvoi keltaisia orkideoita, joiden terälehdet muistuttivat pientä eläimenpäätä suippoine korvineen. Useissa paikoissa kasvoi villejä jasmiineja, jotka muodostivat punaisia kiehkuroita. Sananjalat kasvoivat sankkoina pensaina milloin painuen alas, milloin kohoten aina puitten alimpain oksain tasalle. Siellä oli taatelipalmuja, viikunapalmuja, sykomoreja, leipäpuita, euforbioita, erilaisia suuria senesioita, akaasioita; musta- ja punalehtisiä puita kasvoi vierekkäin. Muutamin paikoin ei näkynyt itse puita ensinkään, sillä ne olivat tyvestä latvaan saakka liaanien peitossa. Nämä luikertelivat puusta puuhun muodostaen suuria W- ja M-kirjaimia tai riippuen kuin uutimet. Kautsukkiliaanit verhosivat puut omituisiksi, valkeakukkaisiksi pyramideiksi. Suurempien liaanien ympäri kiemurteli pienempiä, ja ne muodostivat niin lujia muureja, ettei ihminen eikä petoeläinkään voinut päästä siitä läpi. Ainoastaan elefantit olivat paikoin jaksaneet murtaa sen rikki, ja sellaisiin kohtiin oli muodostunut syviä käytäviä.
Lintujen laulua, mikä Euroopan metsissä oli niin suloista, ei kuulunut, mutta sen sijaan kantautui puitten latvoista kaikenmoisia ääniä, jotka muistuttivat milloin sahan kirskumista, milloin kattilan räminää, milloin haikaran huutoa, milloin oven narinaa, milloin kätten taputusta, milloin kissan naukumista, vieläpä ihmisten äänekästä puhetta. Siellä oli harmaita, vihreitä ja valkoisia papukaijoja ja kimaltavasulkaisia tukaaneja. Pienet apinat puikkelehtivat kasvien seassa kuin metsänpeikot. Ne olivat muuten pikimustia, mutta häntä ja poskiparta olivat valkoiset ja kyljissä oli valkoisia viiruja.
Lapset katselivat ihmetellen tätä koskematonta metsää, jota valkoisen ihmisen silmä ei kaiketi milloinkaan ollut nähnyt. Saban iloisia haukahduksia kuului tuon tuostakin tiheiköstä. Pikku Nel oli vahvistunut kiniinistä, aamiaisesta ja levosta. Hänen kasvoilleen nousi eloisampi, värikkäämpi ilme, ja silmät alkoivat loistaa. Vähän väliä hän kysyi Stasilta puitten ja lintujen nimiä, ja poika vastasi niin hyvin kuin taisi. Vihdoin Nel sanoi tahtovansa nousta alas hevosen selästä poimimaan kukkasia. Mutta Stas hymyili ja virkkoi:
— Siellä siafit söisivät sinut.
— Mitä siafit ovat? Ovatko ne pahempia kuin leijona?
— Ne ovat eivätkä ole pahempia. Ne ovat muurahaisia, joita on kuhisemalla puitten oksissa, ja sieltä ne putoavat tulisateena ihmisten päälle. Mutta ne liikkuvat myös maata pitkin. Nousepas vain hevoselta ja mene hiukan metsään, niin saat nähdä, että kohta hypit ja möliset kuin apina. Melkein on helpompi puolustautua leijonaa vastaan. Toisinaan ne liikkuvat suurissa joukoissa, ja silloin kaikki väistyvät niitten tieltä.
— Entä selviytyisitkö sinä niistä?
— Minäkö? Tietysti!
— Millä tavalla?
— Tulen tai kuuman veden avulla.