— Sinä keksit aina keinot, Nel totesi tyytyväisenä.
Tämä hiveli Stasin ylpeyttä. Hän vastasi yhtä tärkeästi, mutta iloisesti:
— Kun sinä vain pysyt terveenä, niin voit jättää kaiken muun minun huolekseni.
— Minun pääni ei ole enää kipeä.
— Jumalan kiitos!
Aurinko oli korkealla ja paistoi tuimasti. Sää oli muuttunut kauniiksi eikä näkynyt ainuttakaan pilveä. Hevoset olivat märkiä hiestä, ja Nel rupesi valittamaan kuumuutta. Siksi Stas johti karavaanin notkelmiin, joiden läntinen syrjä loi syvän varjon.
Viileässä notkossa Nel nukkui, sillä aamiaisesta päivälliseen kestänyt uni ei ollut riittänyt hänelle. Stas olisi mielellään seurannut esimerkkiä, mutta ei voinut, koska hänen täytyi pidellä tytöstä kiinni. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan epämukavassa satulassa, ja hän antoi hevosten kulkea mahdollisimman hitaasti, jottei tyttö heräisi.
Nel nojasi nukkuessaan päätään Stasin rintaa vasten. Tyttö hengitti niin tasaisesti ja rauhallisesti, ettei Stas enää pahoitellut viimeisen kiniinipulverin käyttämistä. Kuunnellessaan Nelin hengitystä hän tunsi, että kuume oli toistaiseksi ohi, ja hän rupesi ajattelemaan:
— Maa kohoaa jatkuvasti ja maaperä muuttuu yhä kuivemmaksi. Nyt pitää etsiä suojattu paikka jostakin korkealta puron varrelta. Siihen me pysähdymme muutamiksi viikoiksi tai ehkä siksi, että sadekausi on mennyt ohi, jotta pikku tyttö saisi oikein perinpohjin levätä. Moni ei ole kestänyt kymmenettä osaa siitä, mitä hän, mutta nyt hänen täytyy saada koota voimia. Viime yön jälkeen joku muu olisi varmaankin sairastunut kuumeeseen, mutta hän — kuinka hyvin hän nukkuukaan! Jumalan kiitos!
Tällaiset ajatukset saivat Stasin hyvälle tuulelle, ja katsoessaan
Nelin kasvoja hän virkkoi itsekseen iloisesti ja osaksi ihmetellen: