Hän käski Kalin kiivetä ylös katsomaan, oliko siellä lisää samanlaisia esteitä, mutta itse hän alkoi tarkastella valtavaa järkälettä. Hetkisen kuluttua hän huusi:
— Se on aivan hiljan irtautunut ja vyörynyt tähän. Näetkö tätä möhkälettä, Nel? Katso, kuinka uudelta se näyttää. Sen päällä ei kasva sammalta eikä muita kasveja.
Stas osoitti puuta, joka kasvoi ylhäällä kallion rinteessä, ja jonka juuret riippuivat alas pitkin kallion seinämää.
— Tuon puun juuret ovat kasvaneet halkeamaan ja vihdoin irroittaneet järkäleen kalliosta. Se kuulostaa kyllä oudolta, sillä onhan kivi kovempaa kuin puu, mutta olen kyllä kuullut, että vuoristossa tapahtuu tällaista. Aivan pienestä tärähdyksestä saattaa sellainen lohkare irtautua ja syöksyä alas.
— Mikähän sen sitten on irroittanut?
— Vaikea sanoa. Ehkä joku viimeaikainen myrsky, kukapa tietää vaikka juuri eilinen.
Samassa juoksi Saba paikalle, pysähtyi äkisti, aivan kuin joku olisi kiskaissut sitä hännästä, vainusi, tunkeutui sitten lohkareen ja kallion väliin, mutta peräytyi kohta takaisin peloissaan ja selkäkarvat pystyssä.
Stas laskeutui hevosen selästä katsoakseen, mikä koiran oli pelottanut.
— Stas, älä mene sinne, Nel pyysi, — siellä on ehkä leijona.
Mutta poika oli itsepäinen ja viime yön veritöiden tähden hän olisi mielellään kostanut leijonille. Siksi hän vastasi: