Jonkin ajan kuluttua nuoret matkalaiset löysivät paikan, josta saattoi nousta notkosta, mutta se oli niin jyrkkä, että heidän täytyi nousta ratsailta ja taluttaa hevosta perässä. He pääsivät vihdoin korkealle mäelle, jonka toiselle puolella oli joki, toisella syvä notko, ja he todella näkivät elefantin.
Suuri eläin makasi siellä kyljellään, ja Stasin ihmeeksi se ei noussut ylös. vaikka näki heidät. Vasta kun Saba hyökkäsi mäen reunalle ja alkoi haukkua, se liikutti isoja korviaan ja nosti kärsänsä pystyyn, mutta laski sen kohta taas alas.
Lapset pitivät toisiaan kädestä kiinni ja katsoivat kauan sitä ääneti. Kali keskeytti hiljaisuuden:
— Se kuolee nälkään! huusi hän.
Elefantti oli todellakin niin laiha, että sen selkäranka pisti esiin kuin suurinystyräinen kaari, kupeet olivat painuksissa, ja kylkiluut näkyivät selvästi paksun nahan läpi. Saattoi helposti huomata, että se ei jaksanut nousta seisomaan.
Rotkoa, jossa elefantti oli, ympäröivät pystysuorat kallioseinät, ja sen pohjalla kasvoi muutamia puita. Nämä puut elefantti oli kaatanut ja kuorinut ja syönyt niistä lehdet. Rotkon reunoilla riippuvat liaanit se oli repinyt ja syönyt, ja pohjalla kasvava ruoho oli kitketty viimeiseen korteen.
Kun Stas oli tarkoin tutkinut eläimen aseman, hän ilmoitti mielipiteensä Nelille, mutta niin hiljaa, ettei häiritsisi kuolevan jättiläisen viimeisiä hetkiä.
— Niin, se todella kuolee nälkään. Pari viikkoa se on kaikesta päättäen ollut tuolla vankina, syönyt kaikki, mitä saattaa syötäväksi sanoa, ja kärsii nyt sitäkin enemmän, kun näkee nämä leipäpuut ja akaasiat täällä ylhäällä eikä ylety niihin.
He katsoivat taas vaieten elefanttia, joka tirkisteli heitä pienillä silmillään. Sen kurkusta nousi koriseva ääni.
— Paras olisi lopettaa sen kärsimykset, sanoi Stas.