Eräänä päivänä kun Stas oli lähtenyt metsään ja Kali kalasteli kosken alapuolella, Nel päätti mennä alas rotkoon katsomaan, oliko Stas jo ryhtynyt vapauttamaan elefanttia. Mea oli päivällispuuhissa eikä huomannut Nelin poistumista.
Tyttö poimi matkalla begonioita, joita kasvoi kallionhalkeamissa. Kun hän tuli perille, hän huomasi, että kallion ja lohkareen välillä oli niin paljon tilaa, että ihminen saattoi kulkea siitä. Tyttö empi hetken, mutta astui kuitenkin aukon kautta toiselle puolelle. Hän aikoi mennä vain niin kauas, että näkisi elefantin. Tämä seisoi selin tyttöön juoden koskesta vettä. Se rohkaisi tyttöä. Hän nojautui kallioon ja astui vielä muutaman askelen, vielä muutaman — kun jättiläiseläin nosti päänsä, huomasi tytön ja kääntyi heti häntä kohti.
Nel säikähti kovasti, mutta koska ei ollut aikaa ajatella pakoa, niin hän painoi polvensa yhteen, niiasi elefantille niin kauniisti kuin osasi, ojensi sille kukkakimpun ja sanoi hiukan vapisevalla äänellä:
— Hyvää päivää, rakas elefantti. Minä tiedän, ettet sinä tee minulle pahaa, ja sentähden tulin tervehtimään sinua… ja antamaan nämä kukkaset…
Elefantti läheni, ojensi kärsänsä ja otti kukkakimpun Nelin käsistä, mutta maistettuaan sitä antoi sen pudota maahan. Samassa Nel näki elefantin kärsän päänsä päällä. Se oli kuin suuri, musta, kiemurteleva käärme, kosketti ensin tytön toista kättä, sitten toista, sitten olkapäitä ja laskeuduttuaan alas rupesi hiljalleen huojumaan edes ja takaisin.
— Tiesinhän minä, ettet sinä tekisi minulle pahaa, sanoi tyttö, vaikkei pelko ollut vieläkään poissa.
Kuten kerran Stas ja leijona, niin nämä molemmat seisoivat nyt siinä vastatusten, elefantti suuri kuin kallio — tyttö pieni olento, jonka eläin olisi voinut murskata pelkästä varomattomuudesta. Mutta hyvä elefantti ei tehnyt ainoatakaan nopeata tai varomatonta liikettä ja oli nähtävästi iloissaan pienen ystävättärensä tulosta.
Nel tuli vähitellen yhä rohkeammaksi. Hän katsoi ylös, ikäänkuin olisi katsonut korkean talon katolle ja kysyi:
— Saako sinun kärsääsi taputtaa?
Elefantti ei tosin ymmärtänyt englantia, mutta tytön kädenliikkeestä se oivalsi, mistä oli kysymys, ja pani kaksi metriä pitkän nenänsä pään hänen kätensä alle. Nel taputti sitä ensin arastellen oikealla kädellään, sitten molemmilla ja kiersi vihdoin käsivartensa kärsän ympäri nojautuen siihen lapsen luottamuksella.