Elefantti nosteli jalkojaan ja hyrisi hiljaa ilosta. Kotvan kuluttua se kiersi kärsänsä tytön hoikan vartalon ympäri ja alkoi keinuttaa tyttöä ilmassa.
— Vielä, vielä! huusi Nel riemastuneena.
Tätä ilonpitoa kesti jotenkin kauan, kunnes rohkaistunut tyttö keksi jotakin muuta. Nel rupesi nyt kiipeämään elefantin etujalkaa pitkin tai oli piilosilla jättiläisen alla. Siinä leikkiessään hän huomasi elefantin jaloissa suuria okaita, joita se itse ei voinut ottaa pois. Nel ei tiennyt, että sellaiset okaat ovat elefantin suurimpia vitsauksia, mutta hän sääli jättiläistä ja ajattelematta vaaraa kyykistyi sen jalan viereen ja otti hellävaroen ensin suuremmat, sitten pienemmät okaat pois vakuutellen koko ajan eläimelle, ettei jätä ainoatakaan jäljelle. Jättiläinen ymmärsi erinomaisesti tytön tarkoituksen ja nosti aina varovasti kipeätä jalkaa. Sen jalkapohjan kynsikavioiden välissä, pehmeissä kudoksissa oli piikkejä, jotka aiheuttivat sille suurta tuskaa.
Sillä välin Stas oli palannut metsästä ja kysyi heti Mealta, missä neiti on. Saatuaan kuulla, että neiti on puussa, hän aikoi mennä sisälle, kun samassa kuuli Nelin äänen rotkosta. Poika ei ollut uskoa korviaan, juoksi rotkon reunalle ja oli jähmettyä pelosta. Tyttö istui jättiläisen jalan juuressa, mutta tämä seisoi niin hiljaa, että olisi voinut luulla sen olevan kivestä, elleivät korvat ja kärsä olisi liikkuneet.
— Nel, Stas huusi.
Tyttö oli niin keskittynyt työhönsä, että vastasi vain:
— Kohta, kohta!
Stas, joka vaaran uhatessa ei milloinkaan epäillyt, laskeutui heti liaania pitkin alas rotkoon. Elefantti liikutti rauhattomasti korviaan, mutta samassa Nel nousi, kiersi kätensä sen kärsän ympäri ja sanoi:
— Älä pelkää, elefantti, se on Stas.
Stas näki heti, ettei ollut vaaraa, mutta hänen jalkansa vapisivat vielä, ja sydän jyskytti kovasti. Ennenkuin hän oli täysin toipunut pelosta, hän alkoi suuttumustaan hilliten nuhdella: