Kun ei muuta neuvoksi, niin Stas asettui elefantin ja Nelin väliin, katsoi tuimasti eläintä silmiin ja sanoi hiljaa Nelille:
— Älä juokse, vaan vetäydy huomaamattoman hitaasti aukosta ulos.
— Entä sinä, Stas? kysyi tyttö.
— Peräydy, toisti Stas painokkaasti, — muuten minun täytyy ampua se.
Tyttö totteli uhkaavaa käskyä. Stas seisoi neljän askelen päässä jättiläisestä kääntämättä katsettaan siitä.
Näin kului muutamia minuutteja. Pelottava hetki lähestyi. Elefantin korvat liikkuivat, pienet silmät loistivat niin omituisesti, ja kärsä nousi yhtäkkiä pystyyn. Stas tunsi kalpenevansa.
— Kuolema! ajatteli hän.
Mutta jättiläinen kääntyi rotkon laitaan päin, missä se oli tavallisesti nähnyt Nelin, ja alkoi jyskyttää surullisemmin kuin koskaan ennen.
Stas meni rauhallisesti aukon kautta rotkosta ulos ja näki kivimöhkäleen takana Nelin, joka ei tahtonut yksin lähteä kotipuuhun. Pojan olisi tehnyt mieli sanoa: "Katso mitä olet tehnyt! Olin vähällä joutua surman suuhun sinun tähtesi." Mutta nyt ei ollut aikaa nuhteisiin, sillä sade oli kiihtynyt kovasti, ja täytyi rientää nopeasti suojaan. Nel kastui likomäräksi, vaikka Stas peitteli häntä omalla takillaan. Kun he olivat kotona, sai Mea käskyn auttaa Nelin ylle kuivat vaatteet ja Stas rupesi etsimään vaatteista ja mytyistä kiniiniä, jota hän toivoi jääneen sinne edes vähäsen. Mutta hän etsi turhaan.
Kun sade oli mennyt ohi ja aurinko taas paistoi kirkkaasti, Stas meni katsomaan Kalin pyydystämiä kaloja. Ne olivat enimmäkseen pieniä, mutta olipa joukossa kolme suurtakin kalaa, hopeatäpläistä ja erittäin kevyttä. Mea, joka oli kasvanut Sinisen Niilin varsilla, tiesi, että kalat ovat syötäviä ja että ne usein iltaisin hypähtelivät korkealle vedestä. Kun hän perkasi ne, kävi selville, että ne olivat niin kevyitä siksi, että niillä oli suuret ilmarakkulat. Stas otti yhden rakkuloista, näytti sitä Nelille ja sanoi: