— Mutta jos minä otan liian vähän ruutia patruunoista, niin kallio ei halkeakaan, ja kaikki on mennyt hukkaan. Joka tapauksessa jää patruunoita vähän jäljelle, mutta jos ne matkalla loppuvat, niin olemme kuoleman omat. Sillä millä minä sitten ammun metsänriistaa ravinnoksi, millä torjun petoeläinten hyökkäykset? Tiedätkö, että me ilman tätä pyssyä ja patruunoita olisimme aikaa sitten kuolleet joko Gebrin kädestä tai nälkään. On todellakin onni, että meillä on hevosia, sillä itse emme olisi jaksaneet kantaa tavaroitamme.
Nel nosti etusormensa pystyyn ja sanoi päättäväisesti:
— Kun minä sanon sen Kingille, niin se kantaa kaikki tyynni ja puolustaa meitä.
— Mutta se ei voi kuitenkaan ampua kärsällään riistaa ravinnoksi, niin kuin minä luodikollani.
— Me voimme syödä viikunoita ja meloneja, ja Kali pyydystäköön kaloja.
— Kyllä, niin kauan kuin viivymme joen rannalla. Mutta muista, että kun lähdemme jatkamaan matkaa, niin voimme joutua taas erämaahan.
— Sellaiseen kuin Sahara? Nel kysyi pelokkaasti.
— Ei, vaan kuitenkin sellaiseen, missä ei ole jokia eikä hedelmäpuita, mutta sitä enemmän akaasioita ja mimoosia. Siellä on elettävä lihalla.
Stasilla oli todellakin syytä olla huolissaan, sillä nyt, kun elefantti oli kesy ja kiintynyt heihin, ei sitä voinut enää jättää ja tuomita nälkäkuolemaan. Vapauttaa se uhraamalla suurin osa patruunoista oli samaa kuin tuomita heidät itsensä perikatoon.
Stas lykkäsi työn päivästä päivään ja ajatteli joka ilta: