— Mitä nyt?
Neekeripoika ojensi kätensä etelää kohti ja sanoi:
— Savua!
Stas varjosti silmiään ja katsoi osoitettuun suuntaan, kunnes keksi laskevan auringon punertavassa valossa savujuovan, joka kohosi kaukana kahden korkean vuoren välissä.
Kali vapisi kiireestä kantapäähän, sillä hän muisti vielä liian hyvin kauhean vankeuden dervishien luona ja oli varma siitä, että savu nousi heidän leiristään. Stas luuli myös ensin, ettei se ole kukaan muu kuin Smain, ja pelästyi kauheasti. Se nyt vielä puuttui! Paitsi Nelin hengenvaarallista sairautta — dervishit. Uusi vankeus, takaisin Fashodaan tai Khartumiin, Mahdin käsiin tai Abdullahin ruoskittavaksi. Jos he joutuvat vangiksi, niin Nel kuolee ensimmäisenä päivänä, ja hän itse joutuu orjaksi koko iäkseen. Ja vaikka hänen onnistuisikin paeta, niin mitä olisi elämä, mitä olisi vapaus ilman Neliä? Kuinka hän voisi katsoa isäänsä ja setä Rawlisonia silmiin, jos dervishit tytön kuoltua heittävät ruumiin hyeenoille eikä hän, Stas, voisi edes sanoa, missä Nelin hauta on?
Tällaiset ajatukset risteilivät Stasin mielessä. Yhtäkkiä hänet valtasi vastustamaton halu saada nähdä Neliä, ja hän suuntasi askelensa puuta kohti. Mennessään hän sanoi Kalille, että tämä sammuttaisi nuotion eikä sytyttäisi sitä yöllä missään tapauksessa.
Nel ei nukkunut. Hän voi paremmin ja ilmoitti sen heti Stasille. Saba makasi hänen vieressään ja lämmitti häntä suurella ruumiillaan. Tyttö oli nähtävästi paremmalla mielellä, koska hän virkkoi niin vilkkaasti:
— Ehkä minä en kuolekaan.
— Varmasti sinä et kuole, koska toisen kohtauksen jälkeen tunnet voimistuneesi. Silloin ei kolmatta taudinkohtausta tule lainkaan.
Tyttö ajatteli jotakin ja sanoi: