Linden pyynnöstä Stas kertoi hänelle matkastaan aina alusta saakka: kuinka he tulivat Khartumiin, kävivät Mahdin luona, matkustivat Fashodaan, vapautuivat Gebrin käsistä ja kuinka he sitten vaelsivat eteenpäin.
Sveitsiläinen katsoi uteliaasti ja ihmetellen kertojaan ja oltuaan hetken vaiti sanoi:
— Paras todistus siitä, että olet puhunut totta, on se, että sinä nyt seisot siinä edessäni. Mutta tiedä: teidän asemanne on nyt vaikea ja matka on joka suuntaan yhtä kauhea. Kuka tietää, ehkä sinunlaisesi poika voi sentään pelastaa sekä itsensä että pikku tytön perikadosta.
— Jos Nel vain paranee, niin minä teen voitavani, Stas sanoi.
— Mutta säästä toki itseäsi, sillä sellainen tehtävä saattaa mennä täysikasvuisenkin miehen voimien yli. Tiedätkö, missä te paraikaa olette?
— En. Mutta minä muistan, että kun olimme lähteneet Fashodasta, kuljimme erään Deng-nimisen siirtokunnan halki, sitten joen yli…
— Se oli Sobat, Linde keskeytti.
— Dengissä oli paljon dervishejä ja neekereitä. Mutta Sobatin yli kuljettuamme me jouduimme dshunglaa kasvaville seuduille, joilla vaelsimme viikkoja, kunnes eräässä notkossa sitten tapahtui se…
— Tiedän. Te olette Sobatin yli kuljettuanne kääntyneet etelään ja joutuneet seuduille, joita matkailijat ja maantieteilijät eivät tunne. Joki, jonka varrella asustamme, virtaa luoteeseen ja laskee luultavasti Niiliin. Sanon: luultavasti, sillä en ole itsekään varma. Vangiksi joutuneilta dervisheiltä kuulin, että joen nimi lienee Ogeloguen, mutta hekin olivat epävarmoja siitä, sillä täällä kuljetaan ani harvoin. Näillä harvaan asutuilla seuduilla asuu shillukneekereitä, mutta nyt on maa autio, sillä toiset on rutto tappanut, toiset ovat paenneet mahdilaisia Karamojovuorille. Afrikassa on sattunut ennenkin, että tänään tiheästi asuttu maa on huomenna autio. Minun laskelmieni mukaan olemme noin kolmensadan kilometrin päässä Ladosta. Te voisitte paeta etelään Emin pashan luo, mutta sekin lienee turhaa, sillä dervishit aikoivat hyökätä hänen maahansa.
— Entä Abessiniaan? sanoi Stas.