— Sinnekin on noin kolmesataa kilometriä. Muista, että Mahdi käy sotaa Abessiniaakin vastaan, ja te voitte siis joutua dervishien käsiin. Abessinia on kyllä kristitty maa, mutta eteläiset heimot siellä ovat pakanoita tai islamilaisia ja ovat tästä syystä kaikessa hiljaisuudessa Mahdin puolella. Tuskinpa te sieltäkään pääsette läpi.
— Mitä minun on siis tehtävä? Stas kysyi.
— Minä sanoin, että asemanne on vaikea, sanoi Linde.
Sitten hän laski molemmat kädet päänsä päälle ja makasi pitkän aikaa ääneti.
— Intian valtameren rannalle, hän alkoi vihdoin, — on noin yhdeksänsataa kilometriä. Välillä on vuoria, villejä heimoja ja erämaita, joissa ei ole lainkaan vettä. Nämä alueet kuuluvat virallisesti Englannille. Siellä saattaa tavata norsunluukuormastoja, jotka ovat matkalla Kismajaan, Lamuun tai Mombasaan, ja ehkä lähetysretkikuntiakin… Kun minä huomasin, etten dervishien tähden voi tutkia tämän joen juoksua siihen saakka, missä se kääntyy Niiliin päin, aioin minäkin lähteä itään valtamerta kohti…
— Matkustetaan siis yhdessä! Stas huudahti.
— Ei minusta ole enää matkalle lähtijäksi. Ndiri on murskannut toisen jalkani niin pahasti, että olen sairastunut verenmyrkytykseen. Ainoastaan kirurgi voisi pelastaa minut leikkaamalla jalan pois. Nyt se on jo kuoleentunut ja kangistunut, mutta ensimmäisenä päivänä purin käsiäni tuskasta…
— Kyllä te vielä paranette.
— Ei, urhea poikani, minä kuolen aivan varmasti. Mutta sinä peität minut sitten kivillä, jotteivät hyeenat söisi ruumistani. Kuolleelle se on yhdentekevä, mutta eläessä tuntuu vastenmieliseltä ajatella… Raskas on kuolla näin kaukana omaisistaan…
Sairaan silmät kostuivat. Hän jatkoi: