— Hyvä ystäväni, vastasi sveitsiläinen, — minä toivon sen pian tulevan, mutta ilman ankaria tuskia. Ajattele, että minä olen aivan turvaton, ja jos joku niistä mahdilaisista, jotka olen voittanut, osuisi tähän notkoon, niin hän voisi teurastaa minut kuin lampaan. Nuo eivät enää herää, — hän viittasi nukkuviin neekereihin, — tai oikeammin, jokainen heistä herää hetkeksi ennen kuolemaansa, mutta pakenee peloissaan dshunglaan, josta ei ikinä palaa… Kahdestasadasta miehestäni ovat vain nuo jäljellä. Toiset ovat paenneet, toiset kuolleet isorokkoon, toiset ovat nukkuneet muilla mailla… Stas katseli nukkuvia säälien ja kammoksuen. Heidän ruumiinsa olivat tuhkanharmaita, mikä neekerillä merkitsee kalpeutta. Toisten silmät olivat ummessa, toisten puoleksi avoinna, mutta nämäkin nukkuivat, koska valo ei vaikuttanut heidän silmäteriinsä.
— Eikö heitä voi mitenkään pelastaa? kysyi Stas.
— Ei. Viktoria-järven rantamailla unitauti tappaa kokonaisia kyläkuntia.
Ennen illan tuloa Linde kertoi Stasille elämäntarinansa. Hän oli kauppiaan poika Zürichistä. Hänen vanhempansa olivat kotoisin Karlsruhesta ja muuttivat vuonna 1848 Sveitsiin. Isä oli koonnut suuren omaisuuden silkkikaupalla. Hän tahtoi pojastaan insinööriä, mutta nuori Heinrich uneksi vain kaukaisista maista. Kun poika oli suorittanut insinööritutkinnon, hän sai periä isänsä omaisuuden ja lähti ensimmäiselle matkalleen Egyptiin. Se tapahtui jo ennen Mahdin aikaa. Hän eteni aina Khartumiin asti ja metsästeli dangalien kanssa Sudanissa. Sitten hän rupesi tutkimaan Afrikan maantiedettä ja tulikin alallaan niin kuuluisaksi, että useat maantieteelliset seurat kutsuivat hänet jäsenekseen. Tälle viimeiselle, onnettomalle matkalleen hän oli lähtenyt Sansibarista. Hän oli vaeltanut suurille järville saakka ja aikoi sieltä kulkea tuntemattoman Karamojo-vuoriseudun halki Abessiniaan ja sieltä takaisin valtameren rannalle. Mutta sansibarilaiset eivät lähteneet pitemmälle. Onneksi tai onnettomuudeksi kävivät Ugandan ja Unjoron kuninkaat sotaa keskenään. Linde auttoi Ugandan kuningasta huomattavasti, ja tämä palkitsi häntä lahjoittamalla hänelle kaksisataa "pagazia". Nyt Linde saattoi lähteä nousemaan Karamojon vuorille. Mutta silloin puhkesi miehistössä isorokko, sen jälkeen unitauti — ja koko karavaani joutui tuhoon. Lindellä oli runsaat ruokavarat, mutta peläten keripukkia hän metsästeli päiväkaudet hankkiakseen tuoretta lihaa. Hän oli etevä pyssymies, vaikkei ollut tarpeeksi varovainen metsästäjä. Niinpä sattui, että hän muutama päivä sitten lähestyi varomattomasti ampumaansa villiä ndiriä. Eläin karkasi pystyyn ja murskasi hänen jalkansa. Se tapahtui aivan lähellä leiriä ja Nasibun nähden. Poika teki paidastaan siteen, sai verenvuodon lakkaamaan ja vei haavoittuneen telttaan. Mutta yöllä jalka tulehtui, ja verenmyrkytys uhkasi sairaan henkeä.
Stas tahtoi pitää hänestä hyvää huolta ja sanoi tulevansa joka päivä sairaan luo ja vievänsä hänet hevosten väliin kiinnitetyllä peitteellä asuntoonsa.
Linde kiitti häntä avusta ja antoi hoitaa itseään, mutta ei suostunut muuttamaan.
— Minä tiedän, sairas sanoi osoittaen nukkuvia neekereitä, — että noitten täytyy kuolla, mutta minä en voi jättää heitä hyeenoille ennen kuin he ovat henkensä heittäneet. Niin kauan kuin nuotio palaa, pysyvät hyeenat poissa. Hän alkoi hokea kuin kuumesairas:
— Minä en voi, en voi, en voi!
Pian hän kuitenkin rauhoittui ja jatkoi omituisen liikuttuneella äänellä:
— Tule tänne huomenna aamulla. Minulla on pyyntö sinulle. Jos sinä täytät sen, niin Jumala ehkä johtaa teidät onnellisesti pois näiltä Afrikan autioilta mailta ja suo minulle kevyen kuoleman. Koska huomenna voin olla tajuton, on parasta sanoa se nyt: ota vettä vatiin, asetu noiden nukkuvien raukkojen eteen, kastele vedellä heidän otsansa ja sano kullekin nämä sanat: "Minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!…"