Mielenliikutus vaimensi hänen äänensä kuulumattomiin.
— Minä kadun, jatkoi hän hetken kuluttua, — etten ole tehnyt niille samalla tavalla, jotka ovat kuolleet aikaisemmin. Nyt väijyy kuolema minunkin ylläni… ja minä tahtoisin yhdessä tämän karavaanin jäännösten kanssa lähteä viimeiselle suurelle matkalle…
Kuoleva osoitti kädellään rusottavaa taivaanrantaa, ja kaksi kyyneltä vierähti hitaasti alas hänen poskiaan pitkin.
Stas itki.
34
Seuraavana aamuna aurinko valaisi omituista näkyä. Stas astui kallionseinämää pitkin, pysähtyi kunkin neekerin eteen, kastoi hänen otsansa vedellä ja lausui hänelle sakramentin sanat. He nukkuivat, mutta heidän kätensä ja jalkansa vapisivat; he elivät vielä, vaikka heidän ruumiinsa näyttivät kuolleilta. Näin täytettiin tämä nukkuvien kastaminen kristinuskoon aamun hiljaisuudessa, auringon hohteessa, erämaan syvyydessä. Taivas oli sinä päivänä pilvetön, korkea, harmaansininen ja ikään kuin surullinen.
Linde oli vielä elossa, mutta kovin heikko. Kun siteet oli vaihdettu, hän antoi Stasille metallikotelon, jossa hänen paperinsa olivat. Sen jälkeen hän ei enää puhunut. Hän ei voinut enää syödä, ja jano vaivasi häntä kovasti. Ennen auringon laskua hän alkoi hourailla. Hän kutsui joitakin lapsia ja varoitti heitä menemästä liian kauas etelään. Sitten vilunväristykset valtasivat hänet.
Seuraavana päivänä hän ei enää tuntenut Stasia, ja kolme päivää myöhemmin hän kuoli tulematta tajuihinsa. Stas itki häntä sydämestään. Sitten hän ja Kali hautasivat vainajan läheiseen vuorenonkaloon, jonka suun he sulkivat kivillä ja orjantappuroilla.
Stas otti pikku Nasibun mukaansa, mutta Kalin hän käski jäädä vartioimaan varastoja ja polttamaan nuotiota nukkuvien vieressä. Itse hän ajoi ehtimiseen leirien väliä kuljettaen asunnolleen tavaroita ja ampuma-aseita. Sitten hän rupesi ottamaan ruutia Lindeltä perimistään patruunoista ja valmisti pommin räjäyttääkseen rikki sen kalliolohkareen, joka sulki Kingin rotkoon.
Onneksi Nelin terveys oli parantunut huomattavasti päivittäisistä kiniiniannoksista; siihen vaikutti nyt myös monipuolinen ravinto. Stas pelkäsi kuitenkin jättää tyttöä yksin Mean, Nasibun ja Saban huostaan ja ajoi sentähden mieluummin useamman kerran päivässä Linden ja oman leirinsä väliä. Hän oli rasittanut itseään tavattomasti, mutta hänen rautainen terveytensä kesti. Vasta kymmenen päivän kuluttua oli kaikki hevoset ja tavarat, jotka he aikoivat ottaa mukaansa, kuljetettu leiristä leiriin.