— Entä milloin lähdemme?
— Kaikki on muuten valmiina, paitsi että juhdat vain pitää kuormata.
Voimme matkustaa vaikka jo huomenna.
— Isän luo! Isän luo!
— Jos Jumala sallii, virkkoi Stas siihen vakavasti.
37
He läksivät vasta muutaman päivän kuluttua liikkeelle. Se tapahtui heti auringon noustua kello kuuden tienoissa aamulla. Kun he olivat rukoilleet ja pyytäneet Jumalaa suojelemaan heitä, noustiin juhtain selkään. Etummaisena ratsasti Stas hevosella. Hänen edessään juoksi Saba ja takana asteli King, selässään auringonsuojus, jossa Nel ja Mea istuivat. Kingin jäljessä kulkivat Linden hevoset peräkkäin jonossa; ne oli sidottu toisiinsa pitkällä palmuköydellä ja kuormattu matkatavaroilla. Viimeisenä ajoi pikku Nasibu aasilla; molemmat olivat yhtä lihavia.
Sateitten aikana ruoho oli noussut niin korkeaksi, että alavilla paikoilla hevoset upposivat ruohikkoon, vieläpä Kingkin. Aaltoilevasta vihreästä pinnasta nousi näkyviin vain valkoinen auringonsuojus, joka liikkui kuin purje merta pitkin.
Kingin läsnäolo pelasti heidät monista vaaroista. Niinpä vihaiset ja häikäilemättömät puhvelihärät juoksivat heti elefantin nähtyään matkoihinsa. Yöllä King jalastaan puuhun sidottuna vartioi telttaa, jossa Nel nukkui. Tällainen vartija oli niin varma, että Stas piti tarpeettomana tehdä zeribaa, vaikka tiesikin, että seuduissa, missä on antilooppeja, on varmasti myös leijonia. Nuotio sitävastoin paloi koko yön. Hevosten haju houkutteli kuitenkin tulesta huolimatta paikalle leijonia, jotka karjahtelivat nälissään. Mutta kun King leijonista ärtyneenä päästi kurkustaan julman sotahuudon, joka kajahti kuin ukkonen yön hiljaisuudessa, niin pedot vaikenivat ymmärtäen, että oli paras pysytellä loitolla sellaisesta herrasta.
Mutta matka tuotti Stasille paljon huolta. Hän pani merkille, että he kulkivat hitaasti eteenpäin, ainoastaan viitisentoista kilometriä päivässä. Tällä tavalla kulkien he voisivat päästä kuukauden kuluessa Abessinian rajalle. Mutta kun Stas oli päättänyt seurata Linden neuvoa, ja tämä oli vakuuttanut, etteivät he voisi päästä Abessiniaan asti, niin oli tie valtamerelle ainoa mahdollinen. Linden laskelmien mukaan sinne oli lähes tuhat kilometriä, ja etelämpänä sijaitseva Mombasa oli heistä vielä kauempana, joten heidän matkansa kestäisi kolmisen kuukautta. Nämä kuukaudet olisivat vaarallisia ja vaivalloisia, puhumattakaan siitä, että he saattaisivat joutua villien neekeriheimojen käsiin. Stas suunnitteli, että jos he tapaavat Wa-himakansan, niin hän opettaa joukon sotamiehiä ampumaan pyssyllä ja taivuttaa heidät suurilla palkinnoilla lähtemään saattamaan häntä ja hänen karavaaniaan valtameren rannikolle. Mutta Kalilla ei ollut aavistustakaan, missä wa-himalaiset asuivat, eikä Lindekään ollut osannut neuvoa tietä sinne. Linde oli kyllä maininnut erään suuren järven, josta hän oli kuullut kerrottavan, ja Kali vakuutti, että wa-himalaiset asuvat Bassa Narok-nimisen järven toisella puolella ja samburulaiset toisella. Stas harmitteli, ettei sitä järveä mainittu siinä Afrikan maantiedossa, jota Port Saidin koulussa oli luettu. Jos vain Kali olisi puhunut siitä järvestä, hän olisi luullut sitä Viktoria-järveksi. Mutta Linde, joka oli tullut juuri Viktoria-järveltä pohjoiseen pitkin Karamojo-vuoria, ei ollut voinut erehtyä. Hänessä oli lopuksi vakiintunut se käsitys, että kysymyksessä oleva salaperäinen järvi on jossakin Viktoriasta koilliseen päin.
Stas ei tiennyt, mitä tästä kaikesta, ajatella, ja pelkäsi, etteivät he lainkaan löytäisi sitä järveä ja wa-himalaisia. Hän tiesi, että heitä uhkasivat monet vaarat: villit heimot, lähteetön dshungla, luoksepääsemättömät vuoret, tse-tse-kärpäset, unitauti, Nelin kuume, helteet ja se ääretön välimatka, mikä erotti heidät vielä valtamerestä. Mutta koska he kerran olivat lähteneet Linde-vuorelta, ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea yhä itään ja itään. Kun Nelin voimia täytyi säästää mahdollisimman paljon, Stas päätti matkustaa kello kuudesta kymmeneen aamupäivällä ja kolmesta kuuteen illalla.