Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti. Hän ajatteli hetken kääntyä takaisin ja piiloutua tiheikköön, mutta koska heidän täytyi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin joutua tekemisiin alkuasukkaiden kanssa, hän ohjasi elefantin peltoa kohti.
Samassa lähestyi Kali osoittaen puuryhmää ja sanoi:
— Suuri herra, tuolla on neekerikylä ja tuolla maniokkipellossa on naisia työssä. Ajanko heidän luokseen?
— Ajetaan yhdessä, Stas vastasi. — Sano sinä heille, että me tulemme ystävinä.
— Kyllä minä tiedän, mitä sanon, neekeripoika huusi itsetietoisena.
Hän käänsi hevosensa naisia kohti, pani kämmenensä suun ympärille ja alkoi huutaa:
— Jambo, he! Jambo sana!
Maniokkimaassa työskentelevät naiset ojentautuivat ja tuijotettuaan hetken hämmästyneinä tulijoihin he lähtivät juoksemaan kylää kohti.
Pienet vaeltajat lähestyivät hitaasti ja rauhallisesti kylää, josta kuului ääniä. Pian alkoi rumpu jymistä. Se oli ilmeisesti hälytys sotilaille, joita, tuossa tuokiossa ilmaantui yli kolmesataa miestä.
Stas pysäytti elefantin, kun he olivat noin sadan askeleen päässä sotilaista, ja alkoi katsella heitä. Aurinko valaisi heidän vahvoja vartaloitaan. Heidän aseinaan olivat jousi ja keihäs. Vyötäisiltä riippui lyhyt ruohoista tai apinannahasta tehty verho. Heidän päänsä oli koristettu strutsin ja papukaijan sulilla tai paviaaniperuukeilla. He näyttivät sotaisilta ja uhkaavilta, mutta seisoivat vaiti, sillä hämmästys taltutti heidän sotaisen innostuksensa. Kaikkien katseet olivat kiintyneet Kingiin, valkoiseen auringonsuojukseen ja Kingin selässä istuvaan valkopukuiseen Stasiin. Elefantti ei ollut heille mitään uutta, päinvastoin he olivat alituisessa sodassa elefanttilaumoja vastaan, jotka öisin tallasivat heidän maniokki- ja banaanimaansa. Mutta että elefantti oli alistunut ihmisen orjaksi ja kantoi häntä selässään, sellaista he eivät olleet ikinä nähneet. Se oli heistä käsittämätöntä. He olivat tyrmistyneitä näkemästään, eivätkä tienneet asettuako vastarintaan vai paetako.