Mutta Stas kääntyi Nelin puoleen, kosketti tyttöä kädellään ikään kuin vakuuttaakseen itselleen, ettei wobo ollut ryöstänyt häntä, ja sanoi:
— Näetkö nyt, Nel, vaikka olisit täysikasvuinenkin, niin et voisi kulkea yksin tällaisilla seuduilla.
— Se on totta, Nel vastasi katuvan näköisenä.
— Kerro nyt, miten se tapahtui… Kuulitko sinä sen lähestyvän?
— En… Kukkasista lensi suuri perhonen, ja kun minä käännyin sitä katsomaan, niin näin pedon hiipivän rotkosta.
— Entä sitten?
— Se pysähtyi katsomaan minua.
— Katsoiko se kauankin?
— Jonkin aikaa. Vasta kun kukkakimppu putosi kädestäni ja minä peitin kasvoni, jotten näkisi petoa, se kai alkoi hiipiä minua kohti…
Stasin mieleen juolahti, että jos Nel olisi ollut neekerityttö, niin peto olisi hyökännyt heti hänen kimppuunsa, mutta nyt se hämmästyi nähdessään ensimmäisen kerran oudon valkoisen olennon eikä ollut heti varma siitä, mitä tehdä.