Taas kulki kylmä väristys Stasin selkää pitkin.
— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos, että käännyin takaisin!…
Sitten hän kysyi edelleen:
— Mitä sinä sillä hetkellä ajattelit?
— Minä tahdoin huutaa sinua… En kuitenkaan voinut… mutta…
— Mutta mitä?
— Mutta minä ajattelin, että sinä suojelet minua… en tiedä itsekään, miksi ajattelin niin…
Nel kiersi taas käsivartensa pojan kaulaan. Stas silitti hänen tukkaansa.
— Etkö pelkää enää?
— En. Mutta tapathan sinä kaikki ilkeät petoeläimet.