— Paljonko heitä on?
Neekeripoika liikutteli sormiaan ja varpaitaan laskeskellen, mutta nähtävästi hän ei voinut sanoa tarkkaa lukumäärää siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän osannut laskea kymmentä pitemmälle. Sitä suuremmat luvut olivat kaikki "wengi", paljon.
— Kun he tulevat, asetu heidän johtajakseen ja marssi auttamaan isääsi, Stas sanoi.
— He pelkäävät samburulaisia eivätkä lähde Kalin johdolla, mutta suurta herraa he seuraisivat.
Stas mietti uudelleen.
— Ei, hän sanoi sitten, — minä en voi ottaa bibiä mukaani enkä liioin jättää häntä tänne. Minä en tee sitä mistään hinnasta.
Kali nousi, risti kätensä ja huusi: — Luela! Luela! Luela!
— Mitä luela merkitsee? Stas kysyi.
— Se merkitsee wa-himalaisten ja samburulaisten suurta bomaa, vastasi neekeri.
Ja Kali alkoi kertoa kummallisista asioista. Fumba ja Mamba oli käyneet sotaa monesti ennenkin. He hävittivät toistensa peltoja ja karjaa. Mutta järven eteläisellä rannalla oli Luela-niminen paikka, jossa kummankin kansan naiset suorittivat kaikessa rauhassa askareitaan keskellä sodan riehumista. Se oli pyhä paikka. Vain miehet sotivat keskenään. Voitto tai tappio eivät vaikuttaneet mitään Luelassa olijoiden kohtaloon. Naiset toivat sinne myös lapsensa. Sinne koottiin savustettua lihaa, papuja, hirssiä ja maniokkia hyvinkin kaukaa. Niin kauas kuin kukon laulu kuului Luelasta, ulottui sen ympäri rauhoitettu alue, jolla ei saanut sotia. Sotilaat saivat muuten lähestyä Luelaa ympäröivää savimuuria, jonka yli naiset nostivat heille ruokaa pitkillä bambuseipäillä. Tämä oli vanha tapa, eikä kumpikaan puoli koskaan rikkonut sitä. Voittajat pitivät aina silmällä, etteivät voitetut päässeet lähestymään Luelaa.