Stas osoitti haukkoja, joita pahaenteisesti lenteli paraikaa karavaanin yläpuolella.
Wa-himalaiset nousivat Kalin käskystä, mutta samburulaiset, joitten kuningas ei ollut mukana, eivät tahtoneet jatkaa matkaa, vaan mutisivat: "Miksi lähteä kuolemaa kohti, kun se itse tulee luoksemme?"
Karavaani läksi puolta pienempänä liikkeelle. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa miehistö ei ollut saanut suuhunsa pisaraakaan vettä. Kylmemmilläkin seuduilla olisi ollut tuskallista tehdä työtä sellaisessa kuumuudessa, saatikka sitten tällaisessa pätsissä. Saattoi jo edeltä käsin nähdä, että suurin osa miehistä tulisi kaatumaan matkalla nääntymyksestä tai auringonpistoksesta.
Stas suojeli Neliä polttavalta auringolta niin hyvin kuin taisi. Viimeisestä tilkasta vettä, mikä vielä oli jäljellä kumisessa pullossa, hän teki väkevää teetä ja antoi sitä tytölle kylmänä, ilman sokeria, jotta se sammuttaisi janon paremmin. Nel rukoili Stasiakin juomaan. Poika nosti pullon huulilleen, ja heti kun huulet hiukan kostuivat, hän tunsi rinnassaan ja vatsassaan tulisen janon polttoa. Hän pelkäsi kuolevansa, jollei sammuta sitä polttoa. Silmissä leimahti punaisia kipinöitä ja leukaluissa tuntui siltä, kuin tuhannet neulat olisivat pistäneet. Hänen kätensä vapisi niin kovasti, että hän oli pudottaa viimeiset pisarat maahan. Mutta hän kaatoi kielelleen vain pari kolme pisaraa ja kätki loput Nelin varalle.
Kului päivä, tuskainen ja työläs. Yö oli tavallista kylmempi. Mutta seuraavana aamuna oli kauhean kuuma. Ei tuulen hengähdystäkään. Aurinko valoi kuin paha henki polttavaa tulta maahan. Taivaanranta oli kirkas. Euforbioita ei näkynyt; vain mustunut ruoho ja pensaat peittivät tasangon. Jostakin hyvin kaukaa kuului heikkoja jyrähdyksiä, mutta taivaan ollessa kirkas se ei ennustanut rajuilmaa, vaan poutaa.
Keskipäivällä, kun helle oli kuumin, täytyi pysähtyä levähtämään. Karavaani asettui ruohikkoon syvässä hiljaisuudessa. Kävi selville, että yksi hevonen ja useampia pyssymiehiä oli jäänyt matkalle. Kenenkään ei tehnyt mieli syödä. Väki näytti silmät painuksissa kurjalta, Nel hengitti kuin lintu. Stas ojensi hänelle matkapullon sanoen: "Olen juonut, olen juonut!" ja pakeni leirin toiseen päähän peläten, että hän ottaisi pullon tytöltä tai että tyttö tahtoisi jakaa veden hänen kanssaan. Se oli ehkä hänen sankarillisin tekonsa koko matkalla.
Stas kärsi itse kauheasti. Hänen silmissään paloi punaisia täpliä, ja leukapieliä kouristi niin kovasti, että hän tuskin saattoi avata tai sulkea suutaan. Kurkku oli kuiva, kieli kuin puuta. Ja kaikki tämä oli vasta kärsimyksen alkua.
Kello kolmen tienoissa Stas järjesti taas karavaanin ja läksi kaakkoa kohtia. Seitsemänkymmentä miestä oli enää jäljellä, ja niistäkin heittäytyi tuon tuostakin joku maahan eikä enää noussut.
Helle oli hieman helpottanut, mutta kuumuus väreili vielä ilmassa. King, joka oli tottunut Afrikan kuivaan dshunglaan, kärsi vähemmän kuin muut eläimet, mutta se alkoi muuttua ärtyiseksi. Sen pienissä silmissä loisti omituinen tuli. Kalin silmät olivat veristyneet, kaulasuonet turvonneet ja huulet halkeilleet.
Kello viiden tienoissa Kali meni Stasin luo ja sai vaivoin sanotuksi: