— Suuri herra, Kali ei jaksa pitemmälle: Otetaan jo ilta.
— Otetaan, vastasi Stas tuskallisesti. — Pysähtykäämme. Ehkä yö tuo lievitystä.
— Yö tuo kuoleman, Kali tuskaili.
Miehet heittivät kantamuksensa, mutta he eivät tällä kertaa käyneet heti pitkälleen maahan. Heissä oli kuumetta; verisuonet ohimoilla, käsissä ja jaloissa tykyttivät halkeamaisillaan. Kurkussa ja vatsassa poltti. Useat horjuivat rauhattomina kuivien pensaitten välissä, kuin he olisivat etsineet jotakin, kunnes voimattomina kaatuivat maahan.
Kali makasi Stasin ja Nelin vieressä ja toisteli rukoilevasti hengityksen lomassa:
— Bwana Kubwa, vettä!
Stas tuijotti häneen lasimaisin katsein ja vaikeni.
— Bwana Kubwa, vettä!
Silloin Mea, joka jostakin tuntemattomasta syystä kärsi vähemmän janosta, tuli Kalin viereen, istuutui maahan, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi hiljaa laulavalla äänellään:
— Mea tahtoo kuolla yhdessä Kalin kanssa…