* * * * *
Aurinko laski. Yö peitti seudun. Taivas oli tummansininen. Etelän risti ja tuhannet muut tähdet tuikkivat taivaalta. Kuu nousi ja valaisi maan; lännestä päin hohti linnunrata kalpeasti. Maailma oli vaipunut hiljaisuuteen; uni valtasi maan. Tässä luonnon syvässä hiljaisuudessa ja rauhassa makasi ihmisiä tuskasta väristen ja odottaen kuolemaa. Kuu valaisi elefantin suuren, mustan hahmon, Stasin ja Nelin valkoiset puvut, neekerien mustat ruumiit ja Saban. joka istui lasten edessä hiljaa vikisten.
Viimeiset heikot ajatukset liikkuivat Stasin mielessä. Hän tunsi, ettei hän voinut enää keksiä keinoa, joka pelastaisi heidät. Hän tunsi, että kaikki ponnistukset ja kärsimykset, kaikki rohkeutta ja lujaa tahtoa kysyvät työt olivat hyödyttömiä. Hän ei voinutkaan viedä pikku Neliä valtameren rannalle, ei saanutkaan jättää tyttöä tämän isän käsiin eikä kiertää käsiään oman isänsä kaulaan eikä kuulla isältään, että oli menetellyt kuin urhoollinen poika ja kelpo puolalainen! Kaikki oli lopussa! Jonkin ajan kuluttua aurinko valaisisi heidän kuolleet ruumiinsa ja paahtaisi ne sitten muumioiksi, jollaisina he saisivat nukkua ikuista unta.
Stasin ajatukset sekaantuivat kuumeen ja tuskan pyörteisiin. Hän alkoi nähdä kuolemannäkyjä ja kuulla ääniä. Hän kuuli selvästi, kuinka sudanilaiset ja beduiinit huusivat "Jalla! Jalla!" kannustaen kameleja juoksuun. Hän näki Idryksen ja Gebrin. Mahdi hymyili hänelle kysyen: "Tahdotko juoda totuuden lähteestä?"… Sitten leijona katsoi häneen kalliolta ja Linde antoi hänelle kiniiniä sanoen: "Riennä, riennä, muuten tyttönen kuolee!" Vihdoin hän näki vain kalpeat, rakkaat kasvot ja kaksi pientä kätöstä, jotka olivat ojennetut häntä kohti.
Samassa hän nytkähti ja tuli tajuihinsa, sillä aivan hänen korvansa juuressa kuului Nelin valittava kuiskaus:
— Stas, vettä!
Tyttö odotti, kuten Kali ennen, vain häneltä pelastusta.
Mutta Stas oli kaksitoista tuntia sitten antanut Nelille viimeisen pisaran vettä. Hän huudahti tuskasta, epätoivosta ja katkeruudesta väräjävällä äänellä:
— Oi Nel, olen ollut vain juovinani! Kolmeen päivään en ole saanut pisaraakaan.
Hän tarttui kaksin käsin päähänsä ja juoksi pois, jottei näkisi tytön tuskaa. Hän juoksi pensaistoon eteensä katsomatta ja kaatui voimattomana maahan. Hän oli aseeton. Leopardi, leijona, jopa suuri hyeena olisi saanut hänestä helpon saaliin. Mutta Saba oli seurannut poikaa ja alkoi ulvoa, ikäänkuin se olisi tahtonut kutsua jotakuta auttamaan Stasia.