Stas makasi pitkän aikaa kuin kuollut. Vasta idän viileä tuulenhenki virvoitti häntä hiukan. Stas kömpi istumaan ja koetti nousta mennäkseen Nelin luo.
Viileä tuuli hengähti vielä kerran. Saba herkesi ulvomasta, kääntyi itään päin ja alkoi vainuta. Yhtäkkiä se haukahti pari kertaa matalalla, syvällä äänellä ja juoksi pois. Jonkin aikaa siitä ei kuulunut mitään, mutta sitten alkoi taas hyvin kaukaa kuulua sen haukahduksia.
Stas nousi seisomaan ja hoiperteli kankeilla jaloillaan. Tuskastaan huolimatta hän oli huomannut, että koira oli käyttäytynyt omituisesti.
Vähän ajan kuluttua Saba palasi Stasin luo. Se oli kovin rauhaton, katsoi poikaa silmiin, juoksi hänen ympärillään, vainusi, tarttui vihdoin pojan nutun liepeeseen ja alkoi vetää leiristä poispäin.
Stas toipui kokonaan.
— Mitä se nyt? ajatteli hän. — Koira on joko menettänyt järkensä janosta tai löytänyt vettä. Mutta jälkimmäisessä tapauksessa sen kuono olisi märkä. Ei siellä liene antilooppiakaan, koska sen ei tehnyt mieli illalla syödä… Mikähän siellä on?…
Yhtäkkiä hänen sydämensä alkoi lyödä kovemmin…
— Ehkä on tuuli tuonut sen sieraimiin ihmishajua… Ehkä on siellä neekerikylä?…
Toivon kipinä antoi hänelle voimia. Hän juoksi leiriin, vaikka koira koetti häntä estää; se olisi tahtonut viedä hänet päinvastaiseen suuntaan.
Leirissä hänen silmänsä erotti Nelin valkoisen puvun ja hän kuuli tytön heikon äänen, kompastui maassa makaavaan Kaliin, mutta ei välittänyt siitä sen enempää. Hän riensi rakettilaatikon luo, avasi sen, otti raketin, sitoi sen bambukeppiin, pisti kepin maahan pystyyn ja sytytti raketin.