Sekä kapteeni että tohtori olivat kuulleet, että lapset oli ryöstetty Medinet-el-Fajumista, sillä he olivat lukeneet siitä sekä englantilaisista että arabialaisista lehdistä. Mutta he otaksuivat, että lapset joko olivat kuolleet tai joutuneet Mahdin vangeiksi; yhtään eurooppalaista ei ollut siihen mennessä vielä vapautettu.
Clary, joka piti kovasti Nelistä, suri tytön kohtaloa. Mutta sekä hän että Glen säälivät myös terhakkaa poikaa. He lähettivät tuon tuostakin sähkösanoman Rawlisonille kysyen, oliko lapset jo löydetty. Vasta viimeisen kieltävän vastauksen jälkeen he menettivät kaiken toivonsa.
Retkikunta oli edennyt yhä kauemmaksi. Tutkittuaan Kilimandsharon rinteitä ja senjälkeen Sabaka- ja Tana-jokien lähteitä sekä Kenia-vuorta he lähtivät vielä pohjoisemmaksi ja joutuivat nyt laajalle, autiolle tasangolle, jolla vain antiloopit asuskelivat.
Kolmen kuukauden rasittavan matkan jälkeen täytyi miehistön saada levätä. Kun kapteeni oli löytänyt järven, jossa oli hyvää vettä, hän käski pystyttää teltat sen rannalle ja ilmoitti kymmenen päivää kestävän levon alkaneen.
Lepoajan kestäessä kapteeni ja tohtori joko metsästelivät tai järjestelivät maantieteellisiä ja luonnontieteellisiä muistiinpanojaan. Neekerit antautuivat heti mieliharrastukseensa — laiskotteluun.
Eräänä päivänä näki Clary sansibarilaisten karavaanimiesten töllistelevän korkeaan puuhun ja hokevan:
— Ndege! Akuna ndege! Ndege? (Lintu? Ei lintu! Lintu?)
Tohtori oli hiukan likinäköinen. Hän käski tuoda kaukoputken teltasta ja katsoi puuhun. Samassa levisi hänen kasvoilleen ihmetyksen ilme.
— Hae kapteeni tänne, virkkoi hän neekerille.
Kapteeni tuli.