Sitte hän kääntyy seinään päin, menee uneen ja mielikuvittelu vie hänet taaskin, puoleksi unessa, puoleksi valveilla, ylimääräisellä kyydillä Escorialiin.
— Kallis Serrano! armaani! tahdon itse hoitaa haavasi, kuiskaa kuningatar.
Hiukset Serranon päässä nousevat pystyyn. Hän tuntee asemansa koko surkeuden. Mitä tehdä? Kieltäytyäkö täyttämästä kuningattaren pyyntöä tai antautuako hänen vaalittavakseen? Kylmä hiki nousee hänen otsalleen, kun äkkiä…
Äkkiä kuningatar katoaa, ovi avautuu naristen ja kynnykselle astuu
Serranon leppymätön vihollinen, Don José.
— Mitä sinä tahdot? Kuka olet? huutaa Serrano.
— Minä vaan, Rzepa! vastaa synkästi Don José.
Zolzikiewicz herää; Escorial muuttuu taas hänen tavalliseksi asunnokseen. Kynttilä palaa pöydällä, kärpänen, joka on tarttunut sydämeen, ritisee ja ratisee sinertävässä valossa, ovella seisoo Rzepa ja hänen takaansa… voi kauhistus! näkyy oven raosta Mustin pää.
Peto iskee silmänsä herra Zolzikiewicziin ja näyttää nauravan.
Herra Zolzikiewiczin kasvoilla on kylmä hiki ja hänen päähänsä lentää ajatus: Rzepa on tullut tänne hakatakseen poikki jalkani ja Musti…
— Mitä te molemmat täältä haette? huutaa hän kauhistuksissaan.