Kirjuri oli nuorimies, hänellä ei siis ollut omaa taloutta, vaan hän asui neliskulmaisessa, niinkutsutussa "rapatussa talossa", joka oli lammin rannalla. Hänellä oli siellä erityinen etehinen ja kaksi huonetta. Ensimmäisessä huoneessa ei ollut muuta kuin hiukan olkia ja päällyssaappaat. Toista huonetta käytettiin sekä salina että makuuhuoneena. Vuode näytti siltä kuin ei sitä ikinä olisi järjestetty, tyynyissä ei ollut vaaruja ja höyhenet pistivät esiin. Vuoteen vieressä oli pöytä, pöydällä mustepullo, kyniä, kansliakirjoja, muutama vihko herra Breslauerin kustantamaa Isabella Espanjalaista, kaksi likaista englantilaista kaulusta, pomaadapurkki, paperossihylssyjä ja lopuksi talikynttilä, joka seisoi läkkisessä jalassa ja jonka sydän oli ruskeahtava; kärpäsiä oli hukkunut taliin kynttilän sydämen ympärille.
Ikkunan luona riippui suurehko peili ja vastapäätä ikkunaa oli piironki, jonka päälle herra kirjurin hienonhieno vaatevarasto oli sälytetty: siinä oli kaikenkarvaisia housuja, satumaisen kauniita liivejä, kaulaliinoja, hansikkaita, lakeerisaappaita, jopa silinterihattukin, jota herra kirjuri käytti, kun hänen piti esiintyä Aasinkorvan piirikaupungissa.
Tällä hetkellä oli tuolilla vuoteen vieressä myöskin herra kirjurin nankini-kankaasta valmistetut housut ja liivit. Itse herra kirjuri oli pitkänään sängyssä ja luki paraikaa "Isabella Espanjalaista", joka oli ilmestynyt herra Breslauerin kustannuksella.
Hän — nimittäin ei herra Breslauer vaan herra kirjuri — oli surkeassa tilassa; hänen tilansa oli niin surkea, ettei sitä surkeutta pystyisi kuvaamaan kuin Victor Hugo'n kynä. Hänen haavaansa pakotti vimmatusti. Isabellan lukeminen oli aina ennen tuottanut hänelle suurinta huvia ja virkistystä, mutta nyt se vaan enensi tuskaa ja kiihoitti katkeruutta, jonka kohtaus Mustin kanssa oli synnyttänyt. Hänellä oli hiukan haavakuumetta ja hän ei millään tahtonut saada ajatuksiaan pysymään koossa. Tuontuostakin näki hän kauheita näkyjä. Hän oli juuri lukenut nuoren Serranon tulosta Escorialiin: hän on saanut loistavan voiton karlisteista ja hän on täynnä haavoja. Nuori Isabella ottaa hänet vastaan kalpeana, mielenliikutuksissaan. Harsokangas kohoilee kiihkeästi hänen rinnoillaan.
— Kenraali, oletko haavoitettu? kysyy hän Serranolta ja hänen äänensä vapisee.
Onneton Zolzikiewioz kuvittelee tällä hetkellä olevansa Serrano.
— Voi, voi, olen! vastaa hän ääntänsä hilliten. — Suo anteeksi, kuningatar! Varjelkoon sinua korkein…
— Lepää, kenraali! Istuudu! Kerro minulle sankartöistäsi.
— Kertoa minä kyllä voin, mutta en millään muotoa istuutua, huudahtaa epätoivoissaan Serrano… Suo anteeksi, kuningatar! Se kirottu Musti… tarkoitan: Don José… Voi, voi, voi!
Nyt mielikuvien täytyi väistyä kivun tieltä. Serrano katsahti ympärilleen: pöydällä palaa kynttilä, joka ritisee ja räiskii, sillä taliin tarttunut kärpänen on juuri syttynyt palamaan; seinillä kulkee toisia kärpäsiä. Onko hän siis kotona eikä Escorialissa? Eikö kuningatar Isabella olekaan täällä? Nyt herra Zolzikiewicz vasta herää täyteen tajuntaan, nousee istumaan vuoteelleen, kastaa liinasen vesiastiaan joka on sängyn alla ja muuttaa käärettä.