— Sinä olet hullu! sanoi Rzepa vihdoin — mitä sinä itket? ei ne minua sotaväkeen vie, sillä enhän minä enään siinä iässä ole; ja onhan minulla lisäksi mökki ja maata ja vaimo hupakko ja tuo pahankurinen pikku rapu tuossa…
Hän osoitti kehtoa jossa "pahankurinen rapu", s.o. tukeva, vuoden vanha poikanen vallattomasti liikutteli jalkojaan ja kirkui, jotta ihan korvat olivat mennä lukkoon.
Vaimo pyyhki silmänsä esiliinalla ja lausui:
— Mitä siitä? Kyllä hän tietää, että sinä kannoit ne paperit toisesta metsästä toiseen.
Rzepa raapasi korvallistaan.
— Taitaa vaan tietää.
Hetkisen perästä hän jatkoi:
— Lähdenpä itse puhumaan hänelle. Ehkei se nyt ole niin vaarallista.
— Mene, mene, kehoitti vaimo. — Mutta ota rupla mukaasi. Älä mene hänen luokseen ilman ruplaa.
Rzepa otti rasiasta ruplan ja läksi herra kirjurin luo.