Mutta häntä ei ollut neuvominen. Jos joku yrittikään varoittaa, niin hän paikalla vastasi:
— Juon omillani, mitä se teihin kuuluu?
Hän ei pelännyt ketään koko kylässä, paitsi kirjuria. Kun hän vaan kaukaakin näki vihriäraitaisen lakin, pystyn nokan ja pienen pukinparran korkeilla jaloillaan ja hiljalleen likenevän, niin hän paikalla kävi kiinni lakkiinsa. Kirjuri tiesi hänestäkin pienen jutun. Kerran myrskyisinä aikoina oli Rzepaa käsketty viemään eräitä papereita johonkin ja hän oli ne vienyt. Sen enempää hän ei niistä tietänyt. Olihan hän siihen aikaan vasta viidentoista vanha poika ja paimensi hanhia ja sikoja. Mutta myöhemmin hän tuli ajatelleeksi, että häntä ehkä sentään vaaditaan tilinteolle noitten paperien kuljetuksesta ja sentähden hän pelkäsi kirjuria.
Tällainen henkilö oli Rzepa.
Kun hän nyt tänäpänä palasi kotiin metsästä, karkasi vaimo suurella itkulla häntä vastaan ja alkoi:
— Voi sinua onnetonta, eivät silmäni enään kauvankaan saa sinua katsella, en saa paitojasi pestä, en ruokaasi keittää. Sinä menet, onneton, kaiken maailman tietä.
Rzepa hämmästyi.
— Mitä sinä hulluttelet, vaimo, sanoi hän, — oletko syönyt piparjuurta tai onko sinua ampiainen pistänyt.
— En ole syönyt piparjuurta eikä minua ampiainen ole pistänyt, mutta kirjuri kävi täällä ja sanoi, ettei sinua enään mikään pelasta sotaväestä… Voi, voi, kyllä sinä nyt menet kaiken maailman tietä!
Rzepa rupesi tarkemmin kyselemään ja vaimo kertoi hänelle kaikki.
Ainoastaan kirjurin hakkailemisen hän salasi, sillä hän pelkäsi, että
Rzepa sanoisi kirjurille jotakin tyhmyyksiä tai ehkä karkaisi hänen
niskaansa. Jumala varjelkoon! Siitä ei asia paraneisi!