Toivottavasti lukija nyt on täydelleen käsittänyt miellyttävän sankarini suunnitelman ja osaa antaa sille sen arvon. Herra Zolzikiewicz piti jo Rzepaa ja hänen vaimoaan nutistettuina. Rzepan kirjoittamisesta sotilasluetteloihin ei olisi ollut mitään hyötyä, mutta juttu oli käynyt aika monimutkaiseksi senkautta, että Rzepa oli saatu juotetuksi juovuksiin, itse vapaaehtoisesti allekirjoittamaan kontrahdin ja ottamaan vastaan rahat. Suotuisten asianhaarojen vallitessa saattoi herra Zolzikiewicz toivoa saavansa näytellä mainion osansa loppuun asti. Herrastuomari joka olisi ollut valmis maksamaan pojastaan kahdeksansataa ruplaa, s.o. kaikki "säästetyt kolikkansa", suostui tähän tuumaan ilolla, varsinkin koska Zolzikiewicz vaati itselleen ainoastaan kaksikymmentäviisi ruplaa koko vaivasta. Zolzikiewicz oli yhtä vaatimaton kuin hän oli nerokas. Ei se ollut rahanhimo joka sai hänet jakamaan "kansliakulut" Burakin kanssa. Minun täytyy tunnustaa, että herra Zolzikiewicz alituisesti oli velkaa Aasinkorvan räätälille Srulille, joka puetti koko ympäristön "Parisin viime muodin mukaan."

Mutta koska tässä nyt olen alkanut tehdä tunnustuksia, niin voinpa ilmoittaa syynkin, miksi herra Zolzikiewicz pukeutui niin huolellisesti. Osaksi se tietysti johtui hänen esteetillisen tunteensa vaatimuksista, mutta oli siihen toinenkin syy. Herra Zolzikiewicz oli rakastunut. Älkää sentään luulko Rzepowaa hänen lempensä esineeksi. Rzepowaa hänen, kuten hän itse sanoi, teki vaan mieli hiukan "maistella." Ei! herra Zolzikiewiczissä liikkui paljon laajempia ja monimutkaisempia tunteita. Arvelen että jolleivät lukijat, niin ainakin lukijattaret jo tietävät, ettei näitten ihanain tunteitten esineenä saattanut olla kukaan muu kuin neiti Jadwiga Skorabiewski. Monasti, kun hopeinen kuu nousi taivaalle, oli herra Zolzikiewioz ottanut käsihanurinsa, jota hän taitavasti osasi soittaa, istuutunut penkille asuntonsa seinustalla, luonut katseensa kartanoon päin ja surumielisen, hiukan sorahtelevan soittokoneen säestyksellä hyräillyt:

"Ah, päivät ikävässä
Ma kuljen itkevässä;
Öin tuskiin sydän turtuvi,
Murheesen toivo murtuvi."

Ääni kajahteli kartanoa kohti läpi kesäyön runollisen hiljaisuuden.
Hetkisen perästä herra Zolzikiewicz jatkoi:

"Oi sukulaiset ankarat,
Miks' nuorukaisen surmaatte?"

Sille joka luulee herra Zolzikiewicziä ylenmäärin tunteelliseksi, voin muuten vakuuttaa että hän erehtyy. Tämän suuren miehen luonne oli ihan liian järkevä ollakseen tunteellinen. Ainoastaan unissa hän kuvitteli neiti Jadwigaa Isabellaksi ja itseään Serranoksi tai Marforiksi. Mutta koskeivät unelmat olleet yhtäpitävät todellisuuden kanssa, niin tämä rautainen mies kerran tuli antaneeksi ilmi tunteensa. Se tapahtui eräänä iltana, kun hän halkoliiterin luona näki kuivumaan ripustettuja alushameita, jotka hän tunsi Jadwigan omiksi, koska niissä oli kirjaimet J.S. sekä kruunu. Sanokaa, hyvät ystävät, kuka tällaisessa tilaisuudessa olisi jaksanut hillitä itseään? Hän ei koettanutkaan, vaan astui lähemmä ja alkoi tulisesti suudella yhtä alushametta. Mutta sen näki palvelustyttö Malgoska ja hän juoksi paikalla sisään kantelemaan, että "herra kirjuri niistää nenäänsä neidin alushameeseen." Onneksi ei kukaan uskonut hänen sanojaan ja niin herra kirjurin tunteet yhä pysyivät salassa maailmalta.

Toivoiko hän sitte todellakin? Älkää panko pahaksi, hyvät herrasväet, mutta hän toivoi todellakin! Monasti kun hän kartanoa likeni, kuuli hän sisällisen äänen, tosin heikosti, mutta lakkaamatta kuiskaavan korvaansa: "entäs jos neiti Jadwiga tänään päivällistä syödessä polkee varpaitasi pöydän alatse…?"

— Viis lakeerisaappaistani! lisäsi hän ja hänen mielessään liikkui ylevyys, jota ainoastaan rakastunut voi tuntea.

Herra Breslauerin kustantama teos oli herättänyt hänessä uskon tuollaisten poljentojen mahdollisuuteen. Mutta neiti Jadwiga ei laisinkaan polkenut hänen varpaitansa. Päinvastoin — niin, kuka käsittää naisen mielen? — hän katseli häntä samalla katseella, jolla hän katseli aitaa tai kissaa tai lautasta tai jotakin muuta esinettä. Ja mies raukka mietti päänsä halki, miten hän saisi impyen huomion heräämään. Kuinka monasti hän oli sitonut kaulaansa uskomattoman heleävärisen huivin tai vetänyt jalkaansa satumaisen kaunisraitaiset housut ja ajatellut: "kyllä hän nyt huomaa!" Yksin Srulkin, tuodessaan hänelle uusia vaatteita, oli monasti sanonut: "no, tällaisissa tamineissa kelpaa jo mennä kosimaan vaikka kreivin tytärtä." Mitä kanssa! Hän tulee päivällisille ja neiti Jadwigakin astuu huoneeseen, puhtoisena, neitseellisenä, ylpeänä kuin kuningatar. Hänen pukunsa rimssuineen ramssuineen kahisee; hän istuutuu, ottaa hienojen hyppystensä väliin lusikan, mutta ei katsokaan!

— Eikö hän toki käsitä, mitä tämä minulle maksaa! miettii herra
Zolzikiewicz epätoivoissaan.